sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Okashi-melonia ja manchegoa

Viime maanantaina se alkoi. Työt siis. Lyhykäisen loman jälkeen alkoi arkinen aherrus. Haahuillessani kauppassa lounastarvikkeita etsimässä päätin, että loppukoot loma, mutta mä ainakin syön herkkulounaat! En ole ikinä oikein lämmennyt meloneille vesimelonia lukuunottamatta, mutta nyt iskin silmäni pieneen sievään meloniin, jossa oli tarra "Okashi". No, kokeillaanpa. Ostelin kaikenlaisia asioita okashi-melonin lisäksi, muun muassa mukaan tuli manchego-juustoa. Työlounaani koostuikin sitten tapas-henkisestä lautasesta. Monta päivää. Oli pepperoni-viipaleita, kirsikkatomaatteja, paprikaa, ilmakuivattua kinkkua ja sitä okashi-melonia ja manchegoa. Ja siinäpä olikin lyömätön yhdistelmä.

Jo sellaisenaan juusto ja meloni on riittävä herkku. Melonin ihanan kiinteä, pehmeä rakenne ja makea maku toimii täydellisesti kovan, suolaisen juuston parina. Tämä yhdistelmä osui mun makuhermooni ihan kertapuraisulla. Iso palanen mehukasta melonia ja pala juustoa. Ihanaa. Tänään kävin vielä mökillä katsastamassa mustikkatilanteen ja kaupasta tuli mukaan ihanan tuoksuista sitruunamelissaa. On helppo ja ihanan yksinkertainen herkku. Simppeliä, mutta äärettömän herkullista. Sellaisenaan tai osana tapas-lajitelmaa. Mustikoilla tai ilman. Mä vaan hymyilen ja syön. 


torstai 27. heinäkuuta 2017

Herkullinen paprikakastike tapaksille

Reilu viikon kuluttua syödään yhdessä. Eli nykyisiä ja entisiä työkavereita herkuttelee perusteellisesti. Tällä kertaa teemana on Espanja ja sain päähäni, että haluan tehdä lohta ja sille kastikkeen paahdetusta paprikasta ja paahdetusta valkosipulista. Luulisin, että hieman mojo-tyyppinen kastike. En vaan voi ajatella mojoa ajattelematta Austin Powersia... Pois, mielikuva, pois!

No mutta ruokaan. En ole aiemmin moista kastiketta tehnyt, mutta mulla on pitkään ollut päähänpinttymä, että paahdettu paprika ja paahdettu valkosipuli on yhdistelmä, jonka on pakko olla hyvää. Mä suosittelen moneenkin kohtaan valkosipulin paahtamista, se pehmentää ja miedontaa ja syventää ja tekee vaikka mitä taikoja valkosipulin maulle. Mä rakastan makeita kastikkeita, joten sokeriahan tähänkin lurahti. Tarkoitus on tarjoilla tätä lohen kanssa, mutta tällä kertaa kokeilueväs oli kampasimpukka. Kampasimpukat vain paistoin pannulla pari minuuttia/puoli ja tarjoilin tuoreen patongin päällä, annokseen vielä ripaus mustaa suolaa. 


No mutta se kastike. Tarvitset tällaisia aineita:
2 punaista paprikaa
2 isoa tai kolme keskikokoista yksikyntistä valkosipulia
n. 0,5 dl oliiviöljyä
suolaa
mustapippuria
savupaprikajauhetta
chilijauhetta
ruokosokeria (laitoin ehkä n. 2 rkl)
loraus valkoviinietikkaa

Laitoin uunin 220 asteeseen, grillille. Lohkoin paprikat ja laitoin uunipellille kuoripuoli ylöspäin. Leikkasin valkosipulien kuoreen viillon (suosittelen lämpimästi, tuollainen valkosipuli aiheuttaa melko sotkun räjähtäessään uuniin) ja laitoin samalle pellille. Valkosipuleita paahdoin n. 20 min, kunnes olivat pehmeitä. Paprikat saivat muhia uunissa hieman pidempään niin kauan, että kuoret on lähes kauttaaltaan mustia. Kyllä, ne todellakin saavat mustua ihan pikimustiksi. Valkosipulista lähtee kuori helposti, paprikat laitoin pakastepussiin ja pussin suu kiinni. Kun paprikat ovat jäähtyneet, niistä irtoaa kuori ihan vaan käsin nyppäämällä. Laitoin kaikki aineet samaan astiaan ja suristelin sauvasekoittimella niin, että kastike oli melkein sileää. Se nyt on makuasia, haluaako jättää sattumia vai haluaako täysin sileää kastiketta. Mausteita voi lisäillä maun mukaan, voi tehdä miedompaa tai maun mukaan tulisempaa. 

Tämän kastikkeen voi hyvin tehdä valmiiksi jo edellisenä päivänä, se vaan maustuu odotellessaan jääkaapissa. Riskinä toki on, että se häviää. Tästä annoksesta ei paljoa jäänyt seuraavaa päivää odottamaan... Lienee viisainta tehdä ensi perjantaina tuplasatsi. Vähintään. 

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Skumppaletut

Voi kyllä. Nyt vähän hävettää, mutta mulla jäi skumppaa juomatta. Yön yli levännyttä skumppaa, eikä sitä tehnyt mieli juoda. En ymmärrä. Olenkohan rikki? No, onneksi kuohuviinille on paljonkin sopivia käyttötarkoituksia, tällä kertaa tein siitä lettuja. Tietty jos vaan haluaa tehdä maidottomia lettuja ilman skumppaa, niin omenamehu antaa kivan maun letuille. Mutta kyllä vaan kuohuviini on ihan oma juttunsa, niin mahtavan hyvä maku ja kivan kuohkean rapsakka rakenne.  Yleensä kuitenkin jos teen isomman taikinan niin käytän osan nestettä omenamehua.


Siinähän se kaikessa yksinkertaisuudessaan on. 

Tässä suurin piirtein taikinan ohje kolmeen isoon lettuun:
1 kananmuna
n. 2 dl nestettä (skumppaa, omenamehua tai yhdistelmä kumpaakin)
n. 1 dl vehnäjauhoja
ripaus suolaa
(ruoko)sokeria maun mukaan

Sekoita kananmunista rakenne rikki. Lisää neste tai jos käytät kuohuviiniä, säästä n. puolet skumpasta lisättäväksi ihan viimeisenä. Sekoita taikinaan kuivat aineet ja sekoita taikina tasaiseksi. Anna taikinan turvota n. vartti. Lopuksi lisää loppu kuohuviini ja sekoita varovasti. Taikina saa jäädä melko löysäksi. Paista letut.

Parhaat letuthan paistetaan voilla, valurautapannulla. Tietysti jos maidottomuus on se juttu, pitää käyttää margariinia. Mun tapa saada letut rapeiksi ja pitsireunaisiksi on se, että teen löysähköä taikinaa ja valutan taikinan pannulle ohuena nauhana. Itse tykkään melko tummista lettusista, kuten kuvasta näkyy. Lisukkeena oli itsetehtyä kirsikkahilloa. Pikkunen upgrade perinteiselle iltaherkulle. 

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Savustamisen sietämätön ihanuus.

Mökillä meillä syödään pääasiassa savustettua ruokaa. Mä rakastan savustettua ruokaa ja mä rakastan savustamista. Mikäs sen leppoisampaa kun lötköillä rannassa, välillä käydä nakkaamassa halko savupöntön alle ja vaikka nautiskella samalla kylmää skumppaa?

Aiemmin meillä oli sellainen julmetun iso lautahökötyspönttö, jossa oli alla tulipesä ja siellä pöntössä oli useassa tasossa ritilöitä, johon sai savustumaan julmetun määrän tavaraa. Tuo pönttö tuli tiensä päähän jokunen vuosi sitten. Savustelin kanankoipia ja oli vähän turhan kovat tulet alla ja... hupsoho. Ei siitä sen enempää. Luultavasti tällä tarinalla romutin uskottavuuteni savustajana. No mutta. Nykyinen viritelmä on mallia metallilaatikko nuotion päällä. 

Tässä kohtaa voin myös sanoa, etten ole koskaan savustanut kalaa. Sen sijaan olen savustanut kanaa, kasviksia, ankanrintaa, possua, nautaa, heppaa, simpukoita, jättikatkiksen pyrstöjä... Kaikenlaista. Näiden eri ruokien savustaminen vaatii eri juttuja. Ikinä en ole kytännyt sisälämpötiloja, saati sitten pöntön lämpötilaa. Mun savustuksessa on kaksi lämpötilavaihtoehtoa. Mieto lämpö ja kuuma. Kuumaa käytetään nopeaan savustamiseen, kuten vaikka ravunpyrstöjen tai ankanrinnan savustamiseen. Mietoa taas käytetään pitkään savustamiseen, kuten vaikka kasslerpala, ribsit, yleensäkin pitkää haudutusta vaativat ruoat. Poikkeuksena kanankoivet, jotka vaatii pitkähkön savustusajan mutta myös melko kovan lämmön. 

No mutta aloitetaanpa. Tuollaisen pöntön kanssa homma toimii oikein näppärästi niin, että laittaa pönttöön savustuspurut ja sitten kova tuli alle. Kova tuli tarkoittaa täyttä pesällistä. Paljon puuta, paljon liekkejä. Kun pönttö on kuumennut ja kantta raottaessa savu on sakea, laitetaan tavara sisään. Ei siinä pöntön kuumenemisessa oikeasti kauaa mene, oliskohan parikymmentä minuuttia. Meillä on ritilä melko pohjalla ja tällä liha tai muu savustettava saa jo ihan väriäkin pintaan. Eli jos on joku nopeasti savustettava juttu, ei enempiä puita tarvii. Jos pönttö on tarpeeksi kuuma, se toimii samalla grillin tavoin, ruokaan tulee kunnon paistopinta. Eli esimerkiksi ankanrinta, joka kuitenkin vaatii pikkuisen pidemmän kypsennysajan, kannattaa kääntää välillä ja pitää tuli koko ajan kovana. Meillä on niin pieni tulipesä, että puun tai pari joutuu lisäämään. Ankanrinta vie aikaa ehkä sen 15-20 minuuttia. Mausteita ruokiin yleensäkin laitan suht samoin kuin muutenkin valmistaessa, eli ankkaan suola ja pippuri. 

Tässä pöntössä on paljon muutakin. Ankanrintaa, pekoniin käärittyä karitsan ulkofileetä (kumpikin sisältä rosee), kasviksia ja aura-juustoa ja näköjään pari pottuakin oli mukaan eksynyt. Perunat oli keitetty etukäteen, muita kasviksia ei tarvii. Kasvikset teen usein niin, että laitan vuoan pohjalle ensin voita ja lohkotun sipulin ja valkosipulin. Tässä kohtaa voi lämpöä hieman himmailla ja antaa kasvisten kypsyä melkein kypsiksi. Sitten lisää tulta, vuokaan tomaattia ja aura-juustoa ja kun pöntön alla on kunnon roihu, lisätään lihat. Jos savu meinaa loppua, voi samalla kun lisää tulta, lisätä myös savustuspurua. Tuossa nyt on sitten vielä vähän tuorejuustoakin laitettu kasvisten sekaan sulamaan. 


Tänään tein ribsejä savupöntössä. Niille toimii se, että kun pönttö on kuuma, ribsit laitetaan pönttöön ja kansi kiinni. Sen jälkeen annetaan tulen hiipua hiillokseksi, jonka jälkeen lisätään pari puuta. Tämä on se mieto lämpö. Välillä hiillos, välillä pieni tuli. Ja jos hiillos ehtii sammuakin, ei se niin vakavaa ole, aina voi sytyttää uudestaan. Tässä mä yleensä annan savustuspurun palaa loppuun enkä välttämättä lisää uutta, mutta tämä toki riippuu siitä, miten voimakkaan savun maun haluaa. Eli käytännössä pönttö toimii uunina. Toki loppukypsennyksen voi hoitaa uunissakin, mutta onhan tämä nyt hiton paljon hauskempaa! Joku iso kasslerköntti voi lojua pöntössänsä helposti sen 8-10 tuntia. Välillä hetkeksi kovempi tuli ja lisää puruja, sitten taas hiilloksella/pienellä tulella. Jossain kohtaa kannattaa silti liha kääntää tai käy kuten juhannuksen savustajilla. Rouvat makasi laiturilla skumppaa nautiskellen, aina kun kävi hakemassa lisää tai muusta syystä liikahti, piti käydä lisäämässä puu tai pari. Unohtui vaan kääntää lihaa missään vaiheessa ja miedosta lämmöstä huolimatta lihan alapinta oli lievästi sanottuna rapsakka. No mutta hupsoho, skumppa oli hyvää ja päivä lämmin. Ja oli lihakin herkullista ja hajoavan mureaa. Ihanaa. Tämän päivän ribseille kävi silleen ohrasesti, että kun meinasin niihin vielä grillata pinnan, mutta alkoi sitten sataa ihan kaatamalla. No, hittoako siitä. Olivat ensin pöntössä olleet 2,5-3 tuntia. Sitten vielä pönttöön kuuma tuli alle, grillauskastike lihan pintaan ja siellähän ne sai värin pintaan pöntössäkin. Oli kuulkaas herkullista, lisänä varhaiskaalista ja tomaatista tehty salaatti. Päälle vielä vähän Texas Peteä. 


Yksi parhaista savustettavista on kanankoivet. Ihanan rasvaiset ja mehevät kanankoivet. Näitä savustelen sellaisen 1,5 tuntia, kohtalaisella lämmöllä. Juu, ensin sanoin, että on vain kaksi lämpötilavaihtoehtoa, mutta nää vaatii nyt sen kolmannen. Eli jotain sen kovan tulen ja miedon lämmön väliltä. Mutta uskokaa pois, on ehdottomasti kyttäämisen ja "vaivan" arvoisia. Vaiva lainausmerkeissä, koska ei se nyt niin rankkaa ole istuskella savupöntön vieressä, heitellä sinne sopivin väliajoin puita ja samalla vaikka lueskella. Tuntuu, että kanaan savun maku ottaa tosi herkästi ja sen takia käytän melko vähän puruja. Lopun aikaa sitten pönttö toimii lähes uunin tavoin. Kanat myös savustan ylemmällä ritilällä. Mitään isoa lihakönttiä tähän ei saa, koska kansi ei sitten mene kiinni. Mutta jos en halua lihaan grillauspintaa ja pönttöön mahtuu, niin yläritilä on hyvä. 


Moni sanoo, että on hyvä olla paistomittaria ja pöntössä täytyisi olla tietty lämpötila. En tiedä. Ehkä siten saisin vieläkin parempaa, mutta mulle savustaminen on juuri sitä ruoanlaittoa, jossa ei tarvii katsoa kelloa, ei paistomittaria, ei mitään. Savustaminen tapahtuu täysin fiilispohjalla ja perstuntumalla ja hyvää on tullut aina! Opettelua tämä toki vaatii ja edelleen on hakusessa täydelliset savustetut simpukat. Mutta mikäs tässä savustellessa. 





torstai 20. heinäkuuta 2017

Yäk, tää ruoka on pahaa.

Eli lapsen kanssa ruokailu. Meillä ruokailut lapsen kanssa on aina sujuneet melko mutkattomasti. Hmmm... vai onko? Riippuu keneltä kysyy ja onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä. On oikeasti nirsoja lapsia. Ja on nirsoja aikuisia. Kasvaako nirsoista lapsista sitten nirsoja aikuisia? Ei välttämättä.

Kaikkihan tietää, että lapsilla on Kausia. Ja Vaiheita. Tämä on vain vaihe. Tämä on nyt tää kausi. Näillä sanoillaan moni vanhempi lienee lohdutellut itseään kun savu nousee korvista ja etsiskelee kuumeisesti netistä kaukomatkoja ilman paluulippua joko itselleen tai lapselleen. Nyt sitten, mä en missään tapauksessa sano, että nämä mun ajatukset olisi yleispäteviä ohjeita, joilla lapsen kun lapsen saa syömään kaikkia maailman raaka-aineita. Juuei. Nämä on ihan vaan mun ajatuksia, mun ahaa-elämyksiä, meidän perheessä toimineita juttuja. Nyt jälkikasvu on jo kymmenvuotias, mutta palataanpa ajassa taaksepäin. 

Ensimmäinen ahaa-elämys taisi tulla lapsen ollessa noin vuoden ikäinen. Se kieltäytyi syömästä puuroa. Puuroa! Se kaikkien lasten ruoka, The Aamupuuro ja ehkä jopa vielä tärkeämpi The Iltapuuro. Alettiin jo huijata lasta syömään (meillä oli hetken käytössä Ruokarapu, mutta ei puhuta siitä... Se oli mun Vaihe tai Kausi tai joku, kun pienen lapsen vanhempi tanssii vaikka päällään, jotta lapsi syö), kunnes tajusin. Ei puuro ole ainoa mahdollinen ruoka lapselle. Ihan oikeasti, lapsi voi selvitä hengissä syömättä puuroa! Aloimme tarjota muroja (niitä pahvinmakuisia sokerittomia TalkMuruja), jugurttia ja hedelmäsosetta sen karsean puuron sijaan. Ooooh, ihmisen ei ole mikään pakko syödä elämänsä x ensimmäistä vuotta puuroa kaksi kertaa päivässä vaan sen puuron voi vaihtaa maistuvampaankin ruokaan. Erityisesti, kun muu perhe ei kuitenkaan syönyt puuroa. 

Ruoalla leikkiminen. Meillä leikitään ruoalla. Joskus kun lapsella on ollut Kausia ja Vaiheita, niin ollaan leikitty ruoalla. Tai joskus ihan muuten vaan, vaikka ei olekaan ollut Kausi tai Vaihe. Vaikka näin:


Puolisoni lapselle tekemä iltapala. Hyvin maistui. Kaikkihan sen tietää. Ruoka maistuu paremmalta kun se on kaunista. Se houkuttelee edes maistamaan. Lapselle kaunis ja houkutteleva ruoka ei välttämättä ole saman näköistä kuin aikuisen mielestä kaunis ja houkuttelevan näköinen ruoka. No, tuossa ylläolevassa nyt on muutenkin meidän lapsukaisen takuuvarmat ruoat. Banaani, kurkku, viinirypäleet ja juusto. Ne menee aina. Tarjolla myös hunajakeittoa vuohenjuustolautaselta, olkaa hyvät:


Tosin tämäkin kuuluu lapsen herkkuihin. Mutta miksei silti joskus vähän askartelisi. Vaikkei oikeasti edes osaa. 


No mutta, miten sitten pääruoat? Mulla on aina ollut ajatus, että mä en ala kahta ruokaa tekemään, paitsi ihan poikkeustilanteissa. Tiedättekö, ei niin, että yhdelle nakkeja ja ranskalaisia ja muille sitten kinkkukiusausta. Jos joku ruoka on yhden perheenjäsenen superinhokki, pyrin tekemään kyseisen ruoan silloin, kun ruokaa inhoava perheenjäsen ei ole syömässä. Tosin ruuhkavuosien saatossa ollaan lapsen kanssa päädytty koulupäivien jälkeen tilanteeseen "syö mitä jääkaapista löydät". Siinä tapauksessa jos siellä sattuu olemaan vaikka jauhelihapihvejä, perunamuussia ja karjalanpaistia, on melkoisen varmaa, että lapseni tekee jauhelihapihvistä ja leivästä itselleen burgerin. Menkööt. Nykyään harvemmin tulee kahta lämmintä ruokaa vapaapäivinäkään laitettua, mutta lapsen ollessa pienempi pyrin siihen, että jompi kumpi päivän aterioista oli sellainen "takuuvarma" ja että jokaisella aterialla oli jotain, millä lapsi saa mahansa täyteen. Olkoon vaikka sitten porkkanaraaste ja makaroni ketsupilla, jos ei lisukkeena oleva kanakastike maistunut. Vaikka toki sitä kanakastikettakin lautaselle pikkuisen laitettiin, jos nyt kuitenkin sattuisi maistamaan. Toki se sijoiteltiin niin, ettei se kontaminoi pyhiä makaroneja kosketuksellaan. Siitä olen aina pitänyt kuitenkin kiinni, että jos ruoka ei maistu, niin siitä huolimatta ei aterioiden välillä napostella. Ruokailut ei ole kestäneet kovin kauaa, ellei kyseessä ole illanistujaiset, joissa tarkoitus on syödä pitkään ja hartaasti. Tuollainen perusvalikoiva lapsi kyllä syö mahansa täyteen melko nopsaankin ja siitä olen pitänyt aina kiinni, että ruokapöydässä ei kauniisti sanottuna perseillä. Tästä kun on pidetty kiinni aina ja johdonmukaisesti on ollut melko helppo päätellä, että jos lapsi syö kymmenen minuuttia ja alkaa sitten sählätä ja temppuilla, sillä vaan ei ole enää nälkä, vaikka annoksesta olisi syöty vain vähän. Kiitos ja näkemiin. En edes yritä hinkuttaa sädekehääni väittämällä, että se aina olisi mennyt noin. Olen mäkin huonona hetkenä sortunut siihen, että komennan viis kertaa ja se viides ei enää ole kovin nätisti komennettu. Mut pääpiirteissään sanottiin asiasta kerran nätisti, toisella kertaa muistutettiin, että seuraavasta saa poistua pöydästä ja sitten tulikin lähtö. Ei säätämistä istumapaikkojen kanssa, ei venkslaamista, ei vedättämistä. Tästä toki on ollut hintana useamman kerran nälkäkiukkuisen lapsen sietäminen seuraavaan ateriaan asti, mutta sen olen katsonut pienemmäksi pahaksi kuitenkin. Noin niinkuin pitkällä aikavälillä. Koska ruokapöytäperseily alkaa kiristää vannetta mun pään ympärillä ihan välittömästi. 

No mitä sitten jos olisi ns. pakko syödä reilusti, kun ollaan lähdössä reissuun ja ruokaa saa seuraavan kerran x tunnin kuluttua? Silloin tehdään takuuvarmaa ruokaa, tietysti. Ei aleta kiristää koko perheen hermoja tekemällä ruokaa, joka välttämättä ei uppoakaan ja sitten vituttaa kaikkia kun lapsi ei syö. Jos on jostain syystä tarve saada lapsi syömään takuuvarmasti, tehdään ruokaa, joka uppoaa takuuvarmasti. Olkoon se sitten vaikka Saarioisten roiskeläppä tai einesmakaronilaatikko. Ei leikitä tulella, hei. 

No miten sitten kaikkiruokaisuus? Ei tuo kaikkiruokainen ole, ei suinkaan. Huolimatta siitä, että hän syökin melko erikoisia eväitä, niin neiti saattaa joskus olla hyvinkin valikoiva. Ruoalla leikkiminen ja sen yhdessä laittaminen on ehkä auttanut siihen, että hän suhteellisen helposti maistelee uusia juttuja, mutta ei se sitä tarkoita, että hän söisi niitä toista kertaa. Huolimatta siitä, että neidin lemppareihin kuuluu tartarpihvi. Senkin tekeminen on tarkkaa. Jos lisukkeita onkin tarjolla, ne ei saa olla sekoitettu lihaan eikä oikeastaan edes koskea lihaan. Alla mun tartar ja lapsen tartar. 



Molemmilla oli myös mukana leivitetty, paistettu kampasimpukka. Lapselta jätin pois ne raaka-aineet, jotka oli aivan ehdoton ei eli punajuuret ja valkosipulimajoneesin. Kastike ja suolakurkkukin oli tarjolla vain näön vuoksi. Ehkä ne joskus päätyy maisteluun jos niitä on tarjolla. Jos niitä ei edes tarjoa, ei niitä voi maistaakaan. Tarjoan ruokaa, josta 99 %:n todennäköisyydellä tiedän, että se jää syömättä. Nykyään lapsi satunnaisesti syö suolakurkkua, mutta siitäkin hyvin tarkkaan valitsee, minkä merkkistä. Niin minäkin, mä syön mieluiten Myrttisiä. Ja tässäkin annoksessa, raaka-aineet ei koske toisiinsa. Eli lapsi söi periaatteessa samaa ruokaa kuin minäkin, pikkuisen vain eri tavalla tarjoiltuna. Käytännössähän annoksesta lapsi söi lihan ja sipulit, maistoi hieman kampasimpukkaa. Well done. 

Tämän filosofian mukaisesti teen muitakin ruokia. Kasviswokista otin tänään lapsen annoksen ensin erilleen ja lisäsin vasta sitten makean maustekastikkeen, koska lapsi ei pidä makeista kastikkeista. Tarjosin toki mun lautaselta maistettavaksi. Tästä syystä pulled pork-päiviä (teen aina pulled porkin makeaan kastikkeeseen) edeltävinä päivinä teen usein jauhelihapihviä, lapsi saa syödä pulled pork-burgerinsa jauhelihaburgerina ilman, että siitä tarvii tehdä numeroa, että hän syö eri ruokaa. Jokainen kokoaa purilaisensa itse, saa laittaa väliin mitä haluaa. Näin mun ei tarvitse tehdä hänelle eri ruokaa ja kun sitä pulled porkia kerran on tarjolla, niin ehkäpä joskus tulee se päivä, kun hän päättääkin maistaa sitä pulled porkia pihvin sijaan. En siis tieten tahtoen tee eri ruokaa vaan tarjoan mahdollisuuden syödä samaa kuin muutkin. Tällä tavoin, sitkeästi kokeilemalla neiti sitten joskus maistaa. Ehkä tykkää, ehkä ei. Mutta on tarjottu. 

Joskus lapsi saa valita ruoan. Kyllä, hän saa ihan itse päättää, mitä syödään. Näin on ollut jo pitkään. Mutta silloin onkin sovittu, että jos mä valitsen tänään ja hän syö sitä, niin hän valitsee huomenna ja mä syön sitä. Tämän varjolla niitä ei-niin-herkkujakin ruokia tulee tehtyä. Puolin ja toisin. Lomamatkoilla meillä on buffetpöydissä diili. "Joka päivä pitää maistaa yksi uusi juttu". Tämän seurauksena olen joskus kauhun vallassa syönyt - yök - simpukan. Kun se pikku pentele mua muistutti siitä, että joka päivä pitää maistaa yksi uusi juttu. Nykyäänhän syön ja jopa valmistan simpukoita itse. Olen näin aikuisella iällä opetellut syömään äyriäisiä, vielä en uskalla niitä valmistaa ja valmistella. Paitsi simpukoita. Niihin uskallan jo koskea, jopa paljain käsin. Mutta joskus kun on tehnyt mieli komentaa lapsi maistamaan jotain, olen miettinyt, miltä tuntuisi kun joku komentaisi mut maistamaan vaikkapa osteria. Tai pässinkiveksiä. Ei, ei ja ei. Ihan kaamea ajatus. Mutta jos niitä olisi tarjolla aika ajoin, luultavasti mun uteliaisuuteni jossain kohtaa heräisi ja maistaisin. 

On myös hyvä muistaa, että lapsi pärjää ihan hyvin, vaikka reissussa eläisi viikon ranskalaisilla ja jäätelöllä. Vaikka aikuisille usein yksi matkan hienoista jutuista on uusien makujen maistelu, on turha pilata matkaansa sillä, että pakottaa lapsenkin syömään erikoisempia juttuja. Maistaa voi, mutta on turha tilata lapselle annosta, josta lapsi syö ehkä haarukallisen ja loppuateria meneekin fiiliksen osalta pilalle yhdellä sun toisella. Silti kannustan etsimään listalta jotain muuta kuin nakkeja ja ranskalaisia. Onnistuisiko joku kompromissi? Aina ei onnistu. Loma on lomaa, silloin on ihan ok mennä siitä, mistä aita on kaatunut. 

Mun lapseni syö monia ruokia, joista suurin osa lapsista ei tykkää. Silti hän taas inhoaa monia ruokia, joista moni lapsikin tykkää. Perunamuussi, yök. Ananas, yök. Kastikkeet, poislukien tomaattinen jauhelihakastike, yök. Monet kakut, yök. Kiusaukset, yök. Leivän päällä kinkku, yök. Yleensäkin peruna, yök. Porsaanliha, yök. Lihapadat, yök. Osa yökeistä on vahvempia kuin toiset. Possunlihaakin yleensä pyydettäessä maistaa pienen suupalan. Se riittää. Hedelmistäkin menee banaani, viinirypäleet, vesimeloni, joskus omena ja päärynä. Keskimäärin muut on yök. 

Sitten taas, vihreät oliivit, nam. Tartarpihvi, nam. Juustot, nam. Kylmäsavuheppa täytettynä piparjuurituorejuustolla on supernam. Porkkana ja kurkku maistuu aina, mieluiten raakana. Juuri tämä monien herkkujen lievä erikoisuus saa monet luulemaan, että meillä ei tiedetä nirsoilusta mitään ja lapsi syö kaiken, mitä sen eteen kantaa. Ja toki nyt isompana hän kyläillessä urhoollisesti edes vähän koittaa syödä myös niitä yök-ruokia. On kuulemma kaverin luona syönyt jopa sienikeittoa. Oho. 


Eipä nämä mitään yleispäteviä neuvoja ole. Mutta ehkäpä joku samassa suossa tarpova saa tästä jotain irti. Muutamasta asiasta ollaan pidetty kiinni: ruokapöydässä ei pelleillä. Ruokapöydässä syödään ja jos ei maistu eikä osaa olla, voi poistua. Ruoka-aikojen välillä ei napostella, ei vaikka olisi nälkä (koska edellinen ateria jäi syömättä). Nyt kun lapsi on kymmenen, nämäkään ei enää ole niiiiiin tarkkoja juttuja. Sääntöjä voi rikkoa, kunhan ensin osaa olla niiden mukaisesti. Mutta noista ollaan pidetty kiinni, muuten ollaankin luovittu näppärästi. Ja kyllä, moni tuttava tosiaan luulee, että meillä asuu hyvin kaikkiruokainen lapsi. Ei suinkaan, hän tai me vaan ei tehdä osa-aikanirsoilusta ongelmaa. Makuaisti kehittyy aikanaan eikä kaikkien tarvii tykätä kaikesta. Mä aikuisena haluan tarjota mahdollisuuden oppia tykkäämään. Osin tarjoamalla sitkeästi niitäkin ruokia, jotka ei uppoa. Osin sillä, että en tee numeroa siitä, että hän ei syö. Ja ihan oikeasti, mä en edes tiedä, onko mun lapseni keskivertonirso vai mikä se on. 

Lopuksi vielä lapsen mulle tekemä iltapala, kuva muutaman vuoden takaa:







Ahvenanmaan kahviloita

Olen nyt tässä kirjoitellut ruoanlaiton ihanuudesta, nyt kun mulla taas on keittiö. Kunhan joskus tavarat löytävät paikkansa, näytän teille keittiönkin. Laitetaanpa kuitenkin vielä pikku kahvilafiilistelyt Ahvenanmaan-reissulta.

Muutaman päivän Ahvenanmaanreissun aikana koluttiin muutama kahvilakin. Ahvenanmaahan on matkakohteena ihan mahtava. Välimatkat pääsaarella on lyhyitä, maisemat on kauniita ja kyllä, hyvää ruokaa riittää. Meillä kun lähdetään matkaan, mä vietän hyvän tovin googlettamassa ravintoloita, selailemassa Trip Advisorin opastusta, lukemassa blogeja ja fiilistelemässä menuja. Me oltiin reissussa autolla, joten liikkuminen oli helppoakin helpompaa.

Yksi retkikohde oli Geta. Ahvenanmaan korkein "vuori", n puolen tunnin ajomatkan päässä Maarianhaminasta. Tätä oli etukäteen fiilistellyt, siellä kun on luontopolkuja ja luolastoja, joihin voi cityeräjormakin mennä tutustumaan. No, tällä kertaa mä ja mun paketoitu jalkani jäätiin parkkiin kalliolle lueskelemaan, mutta puoliso ja lapsi kävivät kävelemässä peikkoluontopolun. Eivät kuulemma nähneet kylläkään peikkoja. Lieneekö sitten huijausta, jolla koitetaan hyväuskoisia turisteja houkutella poluille. Mäellä oli myös minigolfia, mutta me tyydyttiin kahvilan anteihin. Ihan oikeasti oltiin niin possuja, ettei tätä saanut edes kuvattua lautasilla. 

Otettiin kaikille limsat, jaettavaksi ihan tolkuttoman iso brie-metvurstisämpylä, kaksi palaa ahvenanmaan pannukakkua (love it) ja yksi pala porkkanakakkua, jossa oli ihana, varmaan liki 2 cm paksu kerros kuorrutetta! Nam. Hintaa tälle satsille tuli jonkun verran alle 30 €. Sämpylä oli hyvä ja tosiaan holtittoman iso. Kolme henkeä sai siitä varsin hyvin suolaisentarpeen täytettyä. Pannari oli harmillisesti kuorrutettu luumuhillolla. Eih, en pidä luumuhillosta. Porkkanakakku oli ihana, aivan ihana. Ahvenanmaan pannarin suosittelen syömään muualla, mutta noin muuten ihan kelpo kahvipaikka, näköalat ainakin oli huikeat. 




Maarianhaminassa on myös oivallinen jäätelöbaari, Gelateria Anna & Aldo. Jädebaari on hieman sivussa keskustasta, osoitteessa Godbyntie 21. Tullessamme Maarianhaminaan Godbyn suunnalta ajoimme teollisuusalueen läpi, pikkuisen ihmeteltiin, että missä ihmeessä täällä on jäätelöbaari. Melko jemmassa se onkin. Paikka on hieman nuhjuinen, mutta voi jestas, mitkä jädet! Pöydissä on ruokalistat. Lapsi alkoi katsella listaa ja puoliso siihen, että älä nyt niitä katsele, siinä on spagettiannoksia. Paitsi että ne spagettiannokset olikin jäätelöä, jossa spagetti oli eräänlaisen lävikön läpi puserrettua jäätelöä! Hieman jäi kaivelemaan, että jädespagetti jäi maistamatta. Puoliso ja lapsi otti ihan tolkuttoman isot jäätelöannokset, mä nautin tylsästi muutaman pallon eri makuja. Jäätelöt oli herkullisia, todellakin aitoa italialaista jäätelöä. 



Sitten vielä Maarianhaminan keskustasta, kauppagalleria Sittkoffista löytyy ravintola Sittkoffska Gården. Ravintola on viehättävä. Erikoinen ja hauska. Me nautimme vain kahvilan puolesta, mutta tarjolla on myös ruokaa. Söimme pari sämpylää, jotka oli yksinkertaisuudessaan hyviä.

 Mua houkutteli syntisen näköinen raakakakku. Ihan hävyttömän näköinen. No eihän se niin hävytön ollut kuin ulkonäkö uhkasi, mutta hyvä kuitenkin. Maku toi mieleen jonkun lapsuuden maun, en vaan millään keksi, mikä se oli. Patukkamuodossa sitä kuitenkin syötiin.


Mutta sitten. Se lapsen valitsema munkki. Se oli sellainen rapea, ihanan rasvainen olematta tunkkainen ja niin kertakaikkisen sokerikuorrutettu. The Munkki. Täydellinen. 



Kaikkinensa pari sämpylää, raakakakku, munkki, kahvi ja limu kustansivat jonkun verran yli parikymppiä. 

Galleria Sittkoffissa on myös ihan tolkuttoman ihana keittiötarvikeliike Fyndet Kök & Trivsel. Ihanien viinilasien ja muiden astioiden alkulähde. 

Tällaiset kahvilavisiitit tällä kertaa. Ei hullumpaa, ei ollenkaan hullumpaa. 






keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

44 tuntia haudutettua kassleria

Juu, olen sous vide-hurahtanut. Nyt halusin kokeilla, mitä tapahtuu kasslerille, jos sitä kypsentää päivän tai pari. Hieroin lihan pintaan suolaa, pippuria ja jerk-mausteseosta ja laitoin sen vakuumiin. Kypsensin lihaa 87-asteisessa vedessä (lämpötila aivan random, päättelin, että hieman joulukinkkua kypsempi on pakko olla hyvä) 44 tuntia (aika aivan random, sattui tulemaan nälkä juuri 44 tunnin kohdalla.

Lihaa oli reilut pari kiloa, joten siitä riitti useampaan tapaan herkutella. Osasta tuli pulled porkia. Keitin kastikkeen, jossa oli kuullotettua sipulia ja valkosipulia, järkyttävä määrä ruokofariinisokeria, vettä, soijakastiketta, tilkka valkoviinietikkaa, vettä, mustapippuria, tilkka Texas Pete-kastiketta ja hieman tomaattipyrettä. Keitin kastiketta hetken ja lisäsin sekaan lihan. 

Niin, se liha. Liha pysyi koossa vielä leikkuulaudalle siirtämisen ajan. Kun aloin leikata sitä, se vaan hajosi. Se hajosi aivan täysin. Siitä laappasin osan ja laitoin kattilaan kastikkeen sekaan maustumaan. Ei tarvinnut yhtään pull tätä porkia, se muhjaantui pelkästään sekoittamalla kastikkeeseen. Wau. Annoin mössön kiehua miedolla lämmöllä n. 15 min eli sen aikaa kun valmistin kaalisalaatin, laitoin osan lihaa prässääntymään ja raivasin keittiön. 

Jaa että se kaalisalaatti. No siinä oli varhaiskaalia, kirsikkatomaattia, kastikkeessa puolet majoneesia, puolet turkkilaista jugurttia, pippuria, suolaa  ja ripaus ruokosokeria. Tähän salaattiin lainasin ajatuksen kaveriltani, joka syötti mulle samantapaista salaattia. Hieman muuta kuin perinteinen coleslaw. 

Sitten vaan pitaleivän sisään lihaa, salaattia ja lihaa. 

Liha oli ihan uskomattoman pehmeää. Ihanan makeansuolainen kastike ja kirjaimellisesti suussasulavan pehmeä liha yhdistettynä rapeaan kaalisalaattiin. Voi itku. Mä en ehkä enää tee pulled porkia millään muulla tapaa.

Lihaa oli lievästi sanottuna reilusti. Ihan tosiaan "mitä hittoa mä tällä teen"-reilusti. Eli osa lihasta päätyi prässääntymään. Olen aiemmin prässännyt naudanlihaa ja se on herkkua se. Liha kulhoon, perään suolaa ja mustapippuria ja koska kassler ei ole tarpeeksi rasvaista (ehheheee) niin vielä klöntti voita sulamaan lämpimän lihan sekaan. Tätä lihaa ei tosiaan tarvinnut riipiä säikeiksi, käsi sekaan ja vaivaamaan vaan. Ja... mitä hittoa. Täähän muussaantui kuin jauhelihataikina ikään. No möyh möyh möyhensin lihan ja laitoin tuorekelmulla vuorattuun astiaan. Vielä kelmu päälle ja painon alle jääkaappiin prässääntymään. 

Lihaa oli vielä kulhossa vähän ja siitä jauhelihamaisuudesta sitten se ajatus lähti. Perään vielä kananmuna ja paahdettua sipulia, tästähän paistoi pari pihviä. 


Noh, tämä pihvi nyt oli tällainen sivujuonne, enkä tiedä teenkö toiste, mutta kiva kokeilla kaikkea. 

Takaisin prässipossuun. Liha sai lepäillä yön yli jääkaapissa painon alla. Seuraavana päivänä ensin lisukkeen tekoon. Olen päättänyt alkaa käyttämään selleriä. Haluan tykätä siitä ja taannoin teinkin herkullista sellerillistä kasvisasiaa. Ei kovin kevyttä, mutta menkööt. Päätin tarjota sitä myös possun kanssa. Perunaa pieniksi kuutioituna, sipulia ja valkosipulia silputtuna. Tämä pannulle kypsymään melko miedolle lämmölle. Pian perään pilkottu varsiselleri. Maustetaan suolalla ja mustapippurilla. Kun perunat on lähes kypsät, sekoitetaan tähän ranskankermaa (tai miksei jotain hyvää tuorejuustoa tai ruokakermaa). Hieman lisuke kaipasi happoa, joten lurautin perään tilkan valkoviinietikkaa ja lopuksi pilkottua varhaiskaalia, jonka jälkeen enää muutaman minuutin kypsyttely, jotta kaali ihan pikkuisen pehmenee. Suussa sulavan herkullinen lisuke, kerta kaikkiaan. 

Lihan taas leikkasin paksuiksi viipaleiksi. Halusin annokseen pikkuisen makeutta, joten tein glaseerauskastikkeen soijakastikkeesta ja ruokofariinisokerista, maustoin tilkalla viinietikkaa ja ripauksella mustapippuria. Paistoin lihaviipaleet kuumalla pannulla ja valelin makeansuolaisella kastikkeella. Annokseen vielä vähän kirsikkatomaattia ja herkku oli valmis. 


Tämä soija-sokerikastike vei makumaailmaa siihen suuntaan, että tämä toimisi ihanasti myös nuudeleitten lisänä. Koska lihaa on vielä, saatanpa tälle päivää tehdä lisukkeeksi wokin varhaiskaalista, porkkanasta, sipulista, nuudeleista, seesaminsiemenistä ja sen sellaisesta. 

Ekan kokeilun jälkeen sanoisin, että aivan loistava tapa hauduttaa lihaa pitkään. Lihan mehevyys oli ihan omaa luokkaansa vaikkapa uunilihaan tai keitettyyn lihaan verrattuna. Liha oli niin mureaa, että se kertakaikkiaan hajosi suussa. Mietin vielä, miten herkku olisi tuollainen iso lihanpala ensin kypsennettynä sous vide ja sen jälkeen kun sen vielä saisi taiteiltua ehjänä grilliin... Voi nam. 





sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Minttu-lakritsasavustettua lohta, varhaiskaalia ja perunaa

Sisko piiiiitkän matkan takaa tuli vierailulle. Siispä suunnitelmissa oli tehdä ruokaa. Hyvää ruokaa. Syöjiä oli viisi, joten tein kolme isoa annosta jaettavaksi. Yksi annos oli tämä lohi sous vide, paitsi tietysti isompana. Toinen annos oli... noh, ei puhuta siitä. Sen piti olla samettista selleri-porkkanapyrettä (kyllä, aion opetella valmistamaan selleriä) ja kampasimpukkaa, mutta tuota... maku oli herkullinen sellerin läsnäoloa myöten, mutta... noh. Ei puhuta siitä.

Kolmas annos olikin sitten ihan uusi kokeilu. 


Olen aiemmin savustanut pannulla lihaa, mutta nyt kokeilin kalaa. Täältä löytyy ohjeet pannulla savustamiseen, se on oikeasti tosi helppoa! Savustusaikaa en siinä hötäkässä ehtinyt katsoa, mutta laitoin kalan nahkapuoli alaspäin pannulle ja kun kala oli kypsää, se oli kypsää. Toki olis voinut tuon vähän ruman pinnan nopsaan vielä paistaa pannulla vähän nätimmäksi, mutta nälkä vei voiton. Savustuspuruna käytin Pukkan piparminttu ja lakritsa-hauduketta. Siis sellaista teentapaista, jossa ei oo teetä, tiedättehän. Ainoana mausteena kalassa oli suola.

Lisukkeeksi pilkoin uusia perunoita kuorineen pieniksi. Paistoin voissa ja kypsensin miedolla lämmöllä paistinpannulla. Kun perunat oli melkein kypsiä, lisäsin pannulle silputtua varhaiskaalia ja purjosipulia. mausteena tässä oli vain suolaa ja pippuria,  pinnassa vielä tuoretta tilliä sekä uunissa tummaksi paahdettua hamppurouhetta ja porkkanankuorista friteerattuja "sipsejä". 

Kalaruoille oli vielä kastikkeeksi ranskankerman ja turkkilaisen jugurtin sekoitusta, joka oli maustettu suolalla, pippurilla, ruokosokerilla, tuoreella tillillä ja sinapilla. Aivan loistava kylmä kastike kalalle. Tämän kermaviiliversiota taisin syödä jo kakarana kalapuikkojen kanssa, eikä se huonommaksi ole muuttunut. 

Yllätyin. En kalasta, sen arvelinkin olevan hyvää. Mieton lakritsan ja mintun maku sopi lohelle erinomaisesti. Mutta lisuke sen sijaan yllätti. Tämähän oli oikeasti herkullista. Kaali oli vielä suussa rouskuvaa, mutta hieman pehmennyttä. Purjosipuli sopi tähän erinomaisesti ja... tässä annoksessa oli vaan kaikki kohdallaan. Tätä tulen tekemään kyllä toistekin, miksi ihmeessä en ole tajunnut näin yksinkertaisen herkullista lisuketta aiemmin? Kyllä, lähmin lautaselta kaiken viimeistä perunanmurusta myöten. En sentään nuollut lautasta. 



perjantai 14. heinäkuuta 2017

Lohi sous vide ja pikkusen paremmat kotiruokalisukkeet

Olen pitkään havitellut sous vide-kypsennintä. Jokunen viikko sitten raaskin. Olen tähän asti kokannut sillä lihaa ja olen ihan totaalisen in löööööv siihen kapineeseen. Nyt päätin ekan kerran kokeilla kalaa. Oltiin juuri reissussa ja ihastuin ravintola Smakbyn hieman parempaan kotiruokaan. Ajatus yksinkertaisesta ruoasta pikkuisen paremmin tehtynä. Viikon reissun jälkeen myöskin sormia syyhytti päästä itse tekemään ruokaa.

Ideoita poimin sieltä sun täältä, yhtenä oli ravintola Juuren kalan lisukkeena ollut kurkku. Mä sijoitin tuorekurkun ja maustekurkun jugurttidippiin. Jokin aika sitten ravintola Crussa oli annoksen päällä hyvin tuhkaksi poltettua... jotain ja mä poltin uunissa grillivastuksen alla hamppurouhetta. Ajatuksia tulee joka suunnalta. Mitä sitten oikein tein? No tällaisen:


Ihanat Indiskasta ostetut lautaset pääsi kokeiluun. Aloitetaanpa lohesta. Sous vide-kypsennin tarvitsee kaverikseen myös vakuumikoneen. Yksinkertaisuudessaan haluttu raaka-aine maustetaan ja vakumoidaan (tässä tapauksessa laitoin vähän öljyä, suolaa, tuoretta tilliä, sitruunaviipale ja mustapippuria). Kypsentimeen säädetään veden lämpötilaksi valmiin raaka-aineen haluttu lämpötila eli kypsyys. Lohelle googletin sen olevan 45 astetta ja kypsennysaika n. tunnin. No, lohta piti sen verran esivalmistella, että se kypsennetään nahattomana. Näppärämpi varmaan hoitaisi tämän osuuden veitsellä, mä hoidin sen paistinpannulla. Eli oikein kuumalle pannulle tilkka öljyä, kala pannulle nahka alaspäin ihan hetkeksi ja nahka irtoaa ihan vaan ottamalla se pois, mutta kala ei juurikaan ehdi kypsyä. Lilluttelin lohenlötkäleitä sen tunteroisen ja sillä aikaa valmistuikin muu ateria. Valmiit lohet voisi käyttää nopeasti kuumalla pannulla kauniin värin aikaansaamiseksi, mutta mä pelkäsin hajoittavani ihanat lohipalaseni ja hoidin värin pintaan pikku töhöttimelläni. Kuvassa ei ees näy, että pinnassa on väriä. Eli vähän niinku kai turhaa työtä... 

Lohi vakuumissa ennen kypsennystä

Kastikkeena toimi turkkilainen jugurtti, jossa oli silputtua tuorekurkkua ja maustekurkkua, mausteena yksinkertaisesti suola, pippuri ja ruokosokeri. 

Lisäksi olin uunipellille levittänyt hamppurouhetta, grillasin sitä uunissa sen aikaa, että se oli oikeasti mustaa. Tein reilumman satsin ja sitä on nyt maustepurkissa odottamassa muutakin käyttöä. Annoksen päälle ripoteltuna antaa ihan miedon, kivan paahtuneen maun. Paahtuneen toki, ei palaneen...

Keitin vähän uusia perunoita ja samassa kattilassa höyrytin porkkanapalasia. Porkkanankuoret keitin öljyssä "sipseiksi" ja maustoin suolalla, näitä ripottelin pikkuisen annoksen päälle. Sitten vielä vähän retiisiä ja pikkusipulia renkaina, pintaan tuoretta tilliä ja mustapippuria ja valmiina oli äärettömän herkullinen, mutta lopulta tosi helppo ateria. 

Sous vide-kypsennys nosti kalan ihan uudelle tasolle. Hyvästi ylikypsä, kuivakka kala. Tervetuloa samettisen pehmeä, juuri sopivan kypsä ja pehmeä kala. Toi on ehkä paras keittiöhankintani ikinä. Ihana, ihana kapine! Sanoinko jo, että ihana!

torstai 13. heinäkuuta 2017

Ravintola Indigo, Maarianhamina

Iltana eräänä Maarianhaminassa halusimme illalla syömään. Jotain rentoa, jotain mukavaa. Olin aiemmin käynyt syömässä ravintola Indigossa ja pidin heidän burgeristaan. Sinne siis. Hieman kylmäsi, kun netin perusteella näytti, että burgeria on vain kesämenussa, joka tarjoillaan terassilla. Jaa että terassilla? No täällä sataa vettä ja on ihan helkkarin kylmä, että tuota... No, rohkeasti kuitenkin päätettiin mennä paikalle.

Menimme ensin ravintolan puolella ja kun kysyin kesämenusta, meidät passitettiin sinne terdelle. Luulen, että ilmeeni kertoi ihan riittävästi, kun tarjoilija lohdutti, että se terassi on katettu ja siellä on lämpölamput, siellä on ihan mukavaa! No näin olikin. Listat tuotiin pöytään nopeasti, vaikka ei meidän porukalla tarvinnut oikeastaan edes listaa katsoa. Mulle ja miehelle burgerit ja lapsi nyt syö tartarpihvin, jos sellaista vaan on tarjolla. Tartarpihviä oli itse asiassa tarjolla kahdessa koossa, joista lapsi valitsi isomman, 120 g pihvin. 

Aloitetaan kuitenkin burgereista. Olin aiemmin syönyt ravintolassa saman annoksen ja odotukset oli korkealla. Listan mukaan pihvi tarjotaan mediumina, mutta nyt oli kyllä pihvi livahtanut miltei läpikypsäksi. Raa'an pihvin ystävälle tämä oli rehellisesti sanottuna pettymys. Jälleen kerran nälkä vei voiton enkä alkanut pihvin kypsyydestä valittamaan, kunhan perisuomalaisen tyhmään tapaan jurputan sitten asiasta netissä. Muutenkin annos oli koottu melkoisen erikoisen näköiseksi, vihreää ja punaista olisi saanut olla enemmän ja karamellisoitu sipulikin oli jotenkin lötsähtänyttä. Ihan ok burgeri, mutta aiemman kokemuksen perusteella odotin parempaa. Melkomoinen tötterö. 


Tartarpihvi sen sijaan oli herkullinen. Tai no, mä en juurikaan saanut pihviä maistaa, mutta lisukkeita kyllä. Miinuksena pöydässä olevat suola- ja pippurisirottimet olivat hauskan näköiset, mutta pirun epäkäytännölliset kun pippuria sitten helposti holahti melko reippaasti. Tartar tarjoiltiin piparjuuri- ja tryffelimoussen ja vihreän salaatin kanssa. Mousse oli herkullista, ehkä piparjuuri olisi saanut olla voimakkaampi. Liha... noh, siitä en päässyt käsitykseen, lapseni on hyvin tarkka raaoista lihanpalasistaan, hän syö ne mieluusti itse. Mutta ei se varmasti pahaa ollut, kun se hävisi. Pientä kritiikkiä minikulinaristi antoi siitä, että liha oli myllyn läpi jauhettu, kun "äiti silppuaa lihan itse". Annos oli nätti. 


Kesäterassi oli rennon illanvieton ja ruokailun paikka. Kaksi burgeria, iso tartar ja miehen limsa köyhdyttivät lompakkoa n. 55 euron verran. Annoksista tartar oli selvästi parempi, mutta ei burgerkaan huono ollut. 


Ravintola Smakbyn, Kastelholm

Päivän retki suuntautui Kastelholman linnaan ja vankilamuseoon. Enpä osaa tällä kertaa tarkemmin sanoa linnasta retkikohteena, koska itse en sitä juurikaan kierrellyt. Roikuin muiden matkassa, välillä jäin jonnekin parkkiin istuskelemaan ja odottelemaan. Könkkäjalka retkeilee.

No, yksi syy miksi halusin juuri Kastelholmaan oli tietysti vieressä oleva Smakbyn.. Michael Björklundin ravintola, puoti ja tislaamo. Kun astuimme vesisateesta sisään ravintolaan, ensimmäinen ajatus oli kääntyä ympäri. Jono oli piiiitkä. Koko aulan halki. Mutta hei paskat, mä halusin tähän ravintolaan, mä syön tässä ravintolassa. Reilut parikymmentä minuuttia jonotettiin, kunnes meidät ohjattiin pöytään. Erikoista oli se, että missään vaiheessa meiltä ei kysytty juomatilauksia. Ei sillä, vettä oltaisiin juotu kuitenkin, mutta olihan tuo vähän erikoista. Ravintola oli tupaten täynnä. Täynnä, täynnä ja täynnä. Tarjoilijat juoksivat pää kolmantena jalkana, mutta yhden yhtä kertaa ei hymy kadonnut huulilta ja moneen kertaan pahoiteltiin palvelun hitautta. 

Päivän lounas olisi ollut pyttipannua, mutta me valitsimme annoksemme Bakfickan-bistromenuusta. Puolisolle lihapullia ja perunamuusia, lapselle puolikas annos fish and chipsiä, jossa fish oli simppua. Ahvenanmaalla tuntuu joka ravintolassa olevan tarjolla metsästäjänleipä, joten päätin ottaa harppauksen 80-luvulle ja syödä sellaisen. 

Alkuun tuotiin näkkileipää ja erittäin herkullista, hedelmäistä mallasleipää. Hedelmäleipä oli täydellisen mehevää ja herkullista, joskin hieman hajoavaista sorttia. Pöytiin tarjoiltiin myös pienet alkusalaatit. Ne syötyämme tarjoilija tuli pahoittelemaan pääruoan valmistuksen kestämistä ja kysyi, haluammeko ehkä lisää salaattia tai leipää odotellessamme. Ei kiitos, mutta pisteet kysymisestä. 

No pääruokaan sitten. Aloitetaanpa minun leivästäni. Annos ei ollut järin kaunis, sienikastikkeen väri nyt vaan ei hurmaa. Entä maku sitten? Sienikastike oli aivan tolkuttoman hyvää. Ihanan voimakas, umaminen sienen maku ja erinomaisesti paistettu liha. Salaatti toi raikkautta annokseen ja senkin raaka-aineet oli tuoreita ja raikkaita. Aivan jotain muuta kuin se mielikuva 80-luvun metsästäjänleivästä. Retroa, mutta hyvällä tavalla. 


Entäs sitten puolison lihapulla-annos? Annos näytti niin kotiruoalta kuin voi näyttää. Kotiruokaa rakastava puolisoni tykkäsi kovasti, mutta isona miinuksena annos oli haalea. Maku kohdillaan, mutta lämpötila väärä. 


Ipanan simppua ja sipsiä oli hyvä. Kastike ei ollut hänen makuunsa ja ranskalaiset vaikuttivat epäilyttävästi pakasteranskalaisilta, mutta voi jestas sitä kalaa. Se oli herkullista. Rapeaa, maukasta, melko voimakkaasti, mutta pehmeästi kalan makuista. Sanon tämän siksi, että usein nuo fish and chips-annosten kalat tuppaavat olemaan melko mauttomia. Mutta tämä oli kyllä kaikkiaan herkullista. Niin, ja tämä oli olevinaan puolikas annos...


Ulkonäöllä annokset eivät koreilleet, mutta tämä oli juuri sitä ruokaa, mitä lähdettiin hakemaankin. Kotiruoka +. Simppeliä, mutta pikkuisen paremmin tehtyä. Ihanaa. Pikkuisen järkytyin, kun lähtiessämme huomasin, että yhteen pöytään kannettiin annosta nakkeja ja ranskalaisia. Whhyyyyyy? Miksi oi miksi tällainen ravintola tarjoaa nakkeja ja ranskalaisia? Miksi? Eieieieiei!! 

Huolimatta haaleasta annoksesta ja pitkästä odottelusta kokemus jäi selkeästi plussan puolelle. Simppeliä, vähän parempaa kotiruokaa. Lounaaseen kuului myös kahvi tai tee, hintaa kolmen hengen lounaalle tuli 42,50 (yksi annoksista puolikas). Samoissa tiloissa toimii myös tislaamo, puoti ja keramiikkapaja, joten kun vatsat oli täynnä, jäimme vielä hetkeksi ihmettelemään niitä. 

Päivällistä havittelevalle lista näytti myös herkulliselta. Siinä oltiin jo kaukana kotiruokafiiliksestä, mutta lähiruokaa ja hyviä raaka-aineita haluavalle varmasti erinomainen valinta. Tykästyin tähän ruoka-ajatteluun suuresti. 



sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Ravintola Cikada, Maarianhamina

Kun laiva tulee Maarianhaminaan kahden aikaan ja syötynä on vain aamiainen, alkaa nälkä olla jo melkoinen. Maarianhaminan reissuun lapsi valitsi hotellin tasan yhden asian perusteella; siinä on uima-allas. No, mikäs siinä. Hotellin edullinen hinta houkutteli minuakin, joten hotellimme matkalla on Cikada. No, laivalta paineltiin suoraan hotelliin, joka sijaitsee aivan Viikkarin terminaalin lähellä, vastapäätä merimuseota. Kuten sanoin, nälkä alkoi olla huutava, joten päädyttiin helppoon ratkaisuun ja hotellin ravintolaan. 

Tarjolla oli lounasta kello 17 asti, mikä hieman hämmensi. Ravintolan sisustus ja yleisilme oli samanlainen kuin hotellin muutenkin eli jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta kuitenkin siisti. Menimme ravintolaan hieman katselemaan ja ihmettelemään, että mitenkäs tämä nyt meneekään. Kysyimme tiskin takana olevalta tarjoilijalta menua ja siinä sitten hetken olikin säätöä, kun lounasmenua ei löytynyt, mutta keittiön puolelta huudeltiin, mitä on tarjolla. Minä valitsin burgerin juustolla ja pekonilla, puoliso otti  fish and chips ja lapselle otettiin lastenlistalta burgeri. Puoliso otti juomaksi Stallhagenin oluen ja minä ja jälkikasvu joimme vettä. Loppusumma oli 40 €. 

Ruoat tuli pöytään todella nopeasti, ei varmasti kymmentä minuuttia odotettu. Burgerisämpylä oli hyvä, pihvi oli hyvä vaikka ehkä aavistuksen verran liian suolainen, burgerissa oli hyvät salaatit. Ranskalaiset oli perussettiä, tarjolla olleessa majoneesissa oli joku jännä maku, joka ei ihan mun makunystyröihini osunut. Burgerissa ollut pekoni oli todella voimakkaasti savun makuinen. Puoliso, joka pekonista tykkää, piti tästä kovasti. Hassua oli se, että mun ja lapsen annokset oli pekonia lukuunottamatta täsmälleen samanlaiset ja silmämääräisesti samankokoisetkin. Aikuisten annoksen pekoni teki burgerista kolme euroa kalliimman. 


Fish and chips oli ilmeisesti turskaa. Puolison lausunnon mukaan hyvää sellaista. Maistoin kalaa ja kastiketta, kastike kyllä olikin oikein mainiota. Kala oli mielestäni ihan ok, ei maatamullistavaa, mutta ihan syötävää. 


Kahvi ei lounaaseen kuulunut. Kokonaisuutena lounas oli ihan hyvä. Hieman kasari, kuten koko hotelli. Yhtenä annoksena olisi muuten ollut metsästäjänleipä, jota olisi ihan nostalgiamielessä tehnyt mieli maistaa. Ei mitään ruokailoittelua, mutta ihan kelpo vatsantäytettä kuitenkin. Ihan kuten hotellikin, ei mikään ihmeellinen, mutta ajaa asiansa edulliseen hintaan. Ja uima-allas nyt tietty miellyttää jälkikasvua. 


lauantai 8. heinäkuuta 2017

Ravintola Juuri

Tässä on päässyt käymään sellainen asia, että mä olen siirtynyt viidennelle vuosikymmenelle. Tätä lähdettiin juhlistamaan Helsinkiin pienen porukan kanssa. Läheisiä ystäviä ja sisko puolisoineen. Pikkuisen meinasi mennä suunnitelmat pieleen kun kompuroin melkoisen perusteellisesti pari päivää ennen lähtöä, mutta sen verran rankka kevät ja alkukesä on ollut, että epäilin nääntyväni vitutukseen jos reissu peruuntuu. Siispä sillä asenteella matkaan, että tehdään mitä pystyy. Ohjelmassa oli pakohuonepeli (ihan tolkuttoman hauskaa, suosittelen ehdottomasti) ja Helsinki mereltä päin katsottuna. Kaunis, kaunis kaupunki. Illalla oli pöytä varattuna ravintola Juuresta. Olen käynyt siellä muutaman kerran ennenkin ja odotukset oli korkealla. Juuri tekee suomalaista ruokaa kauden raaka-aineista modernilla tyylillä.

Keittiö tervehti meitä porkkanavellillä (oliko se velliä..?) ja sellerillä. Juuri olimme pöydässä keskustelleet sellerin epämiellyttävyydestä raaka-aineena ja todenneet, että se on menneiden sukupolvien kosto meille. Hekin ovat sitä joutuneet syömään joten ovat laittaneet jälkikasvunsa kärsimään samasta. Noh, tässä annoksessa selleri oli paikallaan. Hyvää, suorastaan. Makeanpehmeänsamettisen porkkanan parina hieman kirpeä, rapea selleri oli ihana makupari. 



Valitsimme kolmen ruokalajin maistelumenun (48 €) ja itse otin myös siihen kuuluvan viinipaketin (33 €). Sen verran tiesimme, että alkuun tulee sapaslajitelma. Sapakset ovat suomalaisia tapaksia. Tykätköön mitä tykkää nimestä sapas, mutta annokset olivat ihania. Meidän pöytään tuotiin neljää eri sapasta, jokaista useampi annos jaettavaksi. 

Ensimmäisenä vuohenmaitoa ja punajuurta. Maut olivat mukavan pehmeät ja miellyttävät, vuohenmaidon maku oli mieto. 


Sitten kalaa. Anteeksi, en oikeasti muista mitä kaikkea tässä oli, mutta hyvää oli. Kalan kypsyys oli erinomainen ja tässä oli kiva yksityiskohta; marinoituja perunahelmiä. Mietoa, herkkää, hyvää. Ja kaunista. 


Lisää kalaa. Kalakroketti ja kastiketta. Rapea pinta, melko voimakkaan makuinen kala. Taas hyvää. Suttuinen kuva ei anna oikeutta annokselle. 


Sitten viimeinen sapas. Ja paras, tämä niin osui mun makuhermooni. Vuohta, possua ja paprikaa. Vuohimakkara oli ihanan lihaisa, rakenne oli täydellisen kiinteä. Paprikapyre oli mielettömän herkullista ja annoksen erilaiset tekstuurit toimivat täydellisesti. Maut oli melko voimakkaita, mutta itkettävän hyviä. Alkuruokiin paritettu punaviini toimi erityisesti tämän herkkupalan kanssa täydellisesti. 


Pääruoka oli sekin yllätys. Ihana sellainen. Kuhapuuroa ja paistettua kuhaa. Taas, kalan kypsyys oli täydellinen ja pinta ihanan rapea. Kuhapuuro oli hauska elementti ja miten ihana lisä annoksessa voi olla kurkku. Arkinen kurkku, joka ei ollut enää yhtään arkinen. Annos oli kaunis ja herkullinen. Annokselle paritettu valkoviini toimi hienosti myös ihmiselle, joka ei yleensä valkoviineille ei juuri lämpene. 



Jälkkäri sitten. Mansikkaa ja kauraa. Juustokakku, mansikkasorbettia, rapeaa kauraa. taas yhdistelmä erilaisia tekstuureja, mun suu kaipaa sellaista. Raikasta ja makeaa, täyteläistä. Jälkkäriviini oli ihana, maussa oli eksoottisia hedelmiä. Aivan erinomainen päätös herkulliselle aterialle. 



Palvelu oli erinomaisen ystävällistä. Sen jälkeen kun annoksia alkoi pöytään tulla, niitä tuli juuri sopivalla vauhdilla. Ainoana miinuksena se, että ennen kuin keittiön tervehdys ja leivät tuli pöytään, oli aikaa kulunut 45 min. Osalla herkuttelijoista alkoi jo olla niin nälkä, että sapaksista nauttiminen ei meinannut onnistua kun tosiaan, nälissään ei ehtinyt niin nauttia. Muuten tämä on niin täydellisen ihana ravintola. Rento, mutta tyylikäs. En vaan pysty ymmärtämään, miten ihmeessä kerta toisensa jälkeen näin yksinkertaisista raaka-aineista taiotaan tällaisia luomuksia. Kauniita, maistuvia, yllättäviä. 

Ilta päätettiin vielä lasillisilla hotelli Tornin terassilla. Oli ihmisen hyvä mennä tämän jälkeen nukkumaan.