Jälkiruokamaisen ihana greippipuuro

Puurot tuntuu nyt olevan pop. Kaikki tekee puuroja. Meillä... ei niinkään syödä puuroja. Muistan vieläkin sen ahaa-elämyksen kun lapsosen ollessa pieni hän lakkasi syömästä puuroa. Ei. Ei puuroa. Mitä ihmettä? Kaikki lapsethan syö puuroa. Aamupuuro ja iltapuuro, eikös vaan? Eihän taaperoikäiset voi kasvaa ilman The Puuroa!! Jossain vaiheessa sitten tajusin; ehkä mun lapseni voi sittenkin selvitä hengissä ilman puuron pakkotuputusta kahdesti päivässä! Rahkaa, jugurttia, leipää, hedelmiä. Ei puuroa. Aika lailla siihen loppui meidän perheen puuronsyönti yhtä poikkeusta lukuunottamatta: riisipuuroa. Riisipuuro vaan on niin täydellisen hyvää. No joskus vielä harvemmin teen uuniohrapuuroa, mutta riisipuuron etu on kiireisen laiskiaisen riisihiutaleet, joista puuro syntyy yhtä nopeasti kuin kaurapuuro. Kyllä, ihan huijausta ja monen mielestä pahaakin, joten aivan hienosti tähän herkkupuuroon voi käyttää ihan oikeaa puuroriisiä. Mulla nyt vaan oli jo nälkä.

Alun perin ajatus sitruspuuroon kimposi täältä. Tosin mun ajatus yllättäen oli tehdä tämä riisiversiona. Siispä keittelin riisihiutalepuuron. Ainesosia en mittaillut, mutta suunnilleen näin:

4 dl maitoa 

1,5 dl riisihiutaleita

ripaus (chili)suolaa

1 tl vanilijasokeria

ruskeaa sokeria maun mukaan

1 verigreippi

Kuumensin maidon kiehuvaksi, lisäsin muut aineet ja keittelin n. 5 min. Greipin vaan halkaisin ja kaivelin lusikalla puuron sekaan sen mitä irtosi. Otin levyn pois päältä ja annoin hautua kannen alla vielä sen aikaa, että kuorin ja viipaloin vähän pomeloa, jotka päätyi annoksen päälle. 

Makumaailma vinkkasi siihen suuntaan, että tää voisi olla superherkullista, jos osan maidosta korvaisi kookosmaidolla! Parhaimmillaan tämä oli hieman jäähdyttyään. Melkein maltoin säästää osan sitrusriisin ainesosaksi, mutta en sitten kuitenkaan... 

Porsaan kieltä, palsternakkaa ja puolukkamajoneesia

Heti alkuunsa nolostus. Näin rumia ja sumeita kuvia ei pitäisi blogiin laittaa, mutta kun parempia ei ole ja oon niiiiin innoissani tästä kokeilusta, etten vaan malta jättää tätä kirjoittamatta. Kun ei tiedä koska seuraava kerta kyseisen raaka-aineen kanssa tulee. Sorry. Hoidetaan siis se karmea osuus heti pois alta. 

Noin. Tuossa vaiheessa valmistusta olin niin täpinöissäni ja ällötyksissäni ja innoissani, että en suonut oikein ajatustakaan tarjollepanolle. Jaa että mitä? Ällötyksissäni, ja silti haluan jakaa tän teidän kanssa? No siiis mähän olen kovin ruoankäsittelyrajoittunut. Ja kyllä, kieli on kuulunut jo jonkun aikaa niihin ruokiin, joitan olen halunnut valmistaa mutta en ole uskaltanut. 

Eilen haahuilin Prisman käytävillä pettyneenä siihen, ettei siellä ollut tarjolla tuoreita simpukoita. Siispä nappasin hyllystä paketin, jossa oli kaksi kappaletta porsaan kieliä. Tätä on joskus lapsuudessa syöty, sen muistan. Aavistuksen traumatisoituneena. Sen jälkeen olen maistanut kieltä jossain hyvin epämääräisessä Pietarilaisessa pubissa. Se oli hämmentävän hyvää. Tämän jälkeen jokunen vuosi sitten ravintola Juuressa ja ihastuin ihan täysin. No nyt sitten, muistin kätköistä löytyi sen verran valmistusohjetta, että kotona noita keiteltiin ja sitten niistä nyljettiin nahka pois. Okei, selvä homma. 

Plumpsautin kielet suoraan pakkauksestaan kiehuvaan veteen varoen koskemasta niihin. Totesin saman tien, että selvin päin en noihin koske ja avasin skumpan. Kun kielet olivat kiehuneet hetken, kuorin lusikalla vaahdon pinnasta ja lisäsin liemeen pilkotun ison sipulin, porkkanan, pari laakerinlehteä, yksikyntisen valkosipulin, suolaa ja maustepippuria ja tilkkasen balsamicoa. Säädin ajastimen kahteen tuntiin ja aloin juoda skumppaa. Noin tunnin keittämisen ja puolikkaan skumppapullon jälkeen soitin puolisolle, että hänen apuaan tarvitaan tunnin kuluttua, en pysty juomaan niin paljoa, että uskaltaisin noihin lölleröisiin koskea. Keskityin puolukkamajoneesiin. Paseerasin siivilän läpi puolukkaa, lisäsin Hellman's majoneesia ja maustoin mustapippurilla ja ripauksella ruskeaa sokeria. Palsternakat kuorittiin ja kuutioitiin ja myöhemmässä vaiheessa paistettiin pannulla öljyssä miedolla lämmöllä kypsiksi. 

Kielten ollessa kypsiä tänne olikin puolisoni lisäksi saapunut oikein kielennylkemisjoukkio. Edelleen skumppalasi kourassa tarkastelin operaatiota kiinnostuneena. Kieliparat saivat sen verran kylmää kyytiä, että kuohuviinin saattelemana päätin kuitenkin rohkaista mieleni. Vedet silmissä kevyen kiljunnan saattelemana sain kuin sainkin toisesta kielestä nyhdettyä nahkat pois. Osittain. Melkein. Ei hemmetti se kielen tyvi vaan on niin inhan näköinen ja tuntuinen. Yrh. Tässä vaiheessa sitten muka olis pitänyt keskittyä ruoan tarjollepanoon. Juuei. Lisää skumppaa, melkein olisi vaatinut väkevämpääkin. Sain kuitenkin lautaselle palsternakkaa, retiisiä, muutaman viipaleen kieltä, puolukkamajoneesia ja vähän Lidlin Crefee-piparjuurituorejuustoa. Näillä mennään, lasiin punkkua. Ja sitten tuota pitäisi muka uskaltaa maistaa?

Uskalsin. Kaikki uskalsi. Jee! Ja kannatti! Kieli oli suussa sulavan mureaa ja pehmeää ja samalla kiinteää. Rakenne oli todella miellyttävä ja maku samoin. Puolukkamajoneesin hapokkuus ja palsternakka sopi täydellisesti voimakkaan, mutta miellyttävän lihaisan maun kaveriksi. Olin suunnitellut, että maistellaan nyt vähän ja viipaloidaan toinen kieli leikkeleiksi, mutta kielet vaan katosi. Kaikki. Puoli kiloa kieltä ja neljä ihmistä syömässä sitä, murustakaan ei jäänyt jäljelle. Rohkeammat söi ne tyvipalat. 

Ihan mielettömän hyvä makuelämys, mutta rehellisesti, en kyllä yhtään tiedä koska taas uskaltaudun moiseen kokkailuun. Miksi oi miksi kielen pitää olla niin... noh, sellainen? Mutta vähemmän rajoittuneille ruoankäsittelijöille suosittelen ehdottomasti! Edullinen raaka-aine josta saa ehdottomasti huipputason ruokaa!

Vuohenjuusto-granaattiomenapizza

Oi kyllä. Kyllä, kyllä, kyllä. Täydellisen rasvainen, porsasmainen lomanaloitusherkku. Mistään resepteistä en ala nyt edes puhumaan. Ei pysty, maha niin täys pizzaa.

Sen verran sanon pannupizzan tekemisestä. Pannupizzan pystyy tehdä vallan mainiosti tavan pizzapohjasta. Idea tuli niin myöhään, ettei juuritaikinaa ehtinyt väkertää, joten ihan hiivalla kohotetulla taikinalla leivottiin. Mutta se pannupizza. Voi laittaa valurautapannun uuniin kuumenemaan samalla kun laittaa uunin päälle. Tai sitten voi tehdä niin kuin mä eli kun paistoin vuohenjuustot pannulla niin siitä vaan samalla laitoin kuumalle, rasvaiselle pannulle taikinan. Olin valmiiksi muotoillut sen suunnilleen pannun kokoiseksi ja siihen vaan pläts, pannulle ja painelin hieman muotoonsa.

Täytteet sitten. Tomaattikastiketta tämä yksilö ei ole nähnytkään vaan sen sijaan laitoin ranskankermaa. Reilusti suolattuja, paahdettuja pistaasipähkinöitä ja juustoraastetta ja pizza uuniin. Vuohenjuustot olin jo paistanut etukäteen ja juuri ennen kuin pizza oli valmis, lätkäisin ne vielä hetkeksi uuniin. Herkkupala pois uunista, päälle vielä rouhittua mustapippuria, granaattiomenansiemeniä, punaviini-balsamicosiirappia ja muutama basilikanlehti. Täydellistä. Kertakaikkiaan. 

Puolukkaa seitsemällä tapaa

No ei nyt ihan. Mutta seitsemän ruokalajia kuiteskin. Oltiin siis sovittu ystävien kanssa kunnon ruokaorgiat. Ja koska mä olen viime aikoina ollut kovasti ihastunut puolukkaan, päätin jakaa tätä suurta tunnettani muillekin. Mitäs siitä, vaikka vähän ennen syöminkejä kuulinkin, että kaikki ei tykkää puolukasta. Nyt saa luvan tykätä. Nih. Ruokalajeja piti alun perin olla kuusi, mutta meille tupsahti mukaan ylläripyllärijälkkäri. Meillä päin se tunnetaan nimellä "mätiä omenoita ja sinappikinuskia". Mutta siitä lisää tuonnempana... Aivan alkuun maistettiin puolukkalikööriä, jonka olin saanut joulupukilta. Likööri oli tehty viskistä, puolukoista ja sokerista ja oli kertakaikkisen herkullista!

Iso osa ruoista oli vanhoja tuttuja, osa ekan kerran viritelmiä. Ihan ekana tarjolla oli lihapullia hepan ulkofileestä ja lisukkeena paahdetulla valkosipulilla maustettua smetanaa ja rosmariini-puolukkasiirappia. Siirapeista löytyy lisää jutun juurta täällä. Heppa vaan yksinkertaisesti silputtiin veitsellä muhjuksi ja pyöriteltiin palleroisiksi. Palleroiset paistettiin reilussa voissa, samoin kuin lisänä ollut salottisipuli. Smetanan mausteena ollut valkosipuli oli oikeasti yksikyntistä valkosipulia, joka paahdettiin n. 200-asteisessa uunissa vartin verran. Ennen uuniin laittamista kuoreen tehdään viilto, muuten tulee siivoushommia valkosipulin räjähtäessä uuniin. Kokeiltu on, teidän ei tarvitse. Kahteen purkkiin smetanaa meni kolme yksikyntistä valkosipulia, vähän suolaa, mustapippuria ja pikkuisen hunajaa. Näitä sitten dippailtiin. Alun perin pulleroisia piti olla ihan vaan pari, mutta koska lihat Takaladolta tuoneen henkilön käsitys pikku määrästä lihaa poikkeaa mun käsityksestä pikku määrästä lihaa, tämä ruokalaji ei ollutkaan amuse bouche, vaan ihan kunnon alkuruoka-annos. Viininä tälle sekä seuraavalle karitsalle oli Cafe Culture Coffee Mocha. Maku oli jännän savuinen, ei ollenkaan huono. 

Seuraavaksi kokeiltiin kahvisavustettua karitsaa ja puolukkarisottoa. Pannusavustuksesta enemmän täällä, samoin puolukkarisotosta. Tällä kertaa kokeiltiin savustaa kokonaisilla kahvinpavuilla, savustusaika oli kuusi minuuttia, mutta savun maku jäi valitettavan miedoksi. Selvästi kokonaiset pavut vaatisi huomattavasti pidemmän savustusajan tai kovemman lämpötilan. Karitsan kypsyys oli kuitenkin erinomainen ja ihan vaikka itse sanonkin, risotto oli pirun hyvää. Lisänä vielä hillottuja kanttarelleja. Eli keitetään liemi, jossa on reilusti ruskeaa sokeria, vettä, mustapippuria, suolaa, kokonaisia neilikoita ja sipulia. Kanttarellit (tai mieluummin suppikset) sekaan ja purkkiin. Tämän kannattaa antaa tekeytyä ainakin pari päivää ennen herkuttelua. Mutta niin vaan tekee ruoka ihmeitä viinille, tämän annoksen kanssa samasta punkusta hävisi savuisuus. Mitäihmettä? 

Nooh, jatketaan porsastelua. Siirrytään sillijäätelöön. Sillijäätelön valmistuksesta lisää täällä. Juomana oli valkoviini, jonka nimeä en muista. Rieslingiä ja... jotain.  Onneksi mun ystävät syö ihan mitä mä niille keksin tarjota, vaikka sitten sillijädeä. Kala-allergikolle  jäätelön silli korvattiin kylmäsavuhepalla, mutta makumaailma toimi myös hepan kanssa oikein hyvin. Kyllä, santsasin. Enkä ees ollu ainoa. Eli joko noi ihmiset oli tosi tosi nälissään tai voidaan todeta, että sillijäätelö oli hyvää. 

No olisko sitten pääruoan aika? Ei, välissä puolukkasorbettia vodkalla. Sorbetin tekemisestä enemmän täällä, tosin tässä yksilössä oli selvästi enemmän valkuaisia. Maku ja rakennekin toi mieleen oikein kuohkeaksi vatkatun vispipuuron. Hupsoho, vodka vaan jotenkin hävisi jonnekin, sitä ei kyllä edes maun puolesta huomannut. Vaarallista... 

No nyt on pääruoka-aika. Prässättyä nautaa ja porkkana-palsternakkapyrettä. Tähän annokseen löytyy vinkit täältä, tosin porkkana-palsternakkapyreen voi ruskistettiin ensin. Voin ruskistaminen antaa aivan ihanan karamellimaisen maun pyreeseen. Liha olisi pitänyt muhjausvaiheessa puristella paremmin kuivaksi ja paistaa hieman kuumemmalla pannulla, nyt sen kanssa oli hieman hajoamisongelmia. Makuun se ei vaikuttanut ja tässä kohtaa taisi yhdellä sun toisella karata mopo käsistä santsaamisen kanssa. Punkkuna toimi iki-ihana, hinta-laatu-suhteeltaan erinomainen Garzon Tannat. The Ainoa Oikea viini pitkään haudutetulle lihalle. Täydellinen. 

No mutta, no mutta.... Täällä on kerrottu mun omenanhapattamiskokeilusta. Päivää ennen kekkereitä sain päähäni, että omputhan voisi paistaa nopeasti. Alun perin tämän piti olla lisuke karitsalle ja meinasin lisäksi sinappikinuskia. Juu, vaellellessani hehtaarihelvetti Prisman käytävillä tuosta vaan tupsahti mieleeni sinappisiirappi ja siitä se jalostui sinappikinuskiksi. Ja ei kun kotiin ja kokeilemaan. Maustoin siis itsetehdyn kinuskin sinappijauheella. Maku on... no en osaa selittää. En vaan osaa. Noh, kotona siis paistoin omenaa, laitoin kinuskia kaveriksi ja hieman paahtopaistia. Maistiainen. Puolison kanssa todettiin, että liha on tässä ihan turhake, tää on selkeä jälkkäri. Vanilijajäätelöä se huuteli, mutta nyt ei ollut tarjolla sitä vaan vaahdotettua ranskankermaa, johon oli sekoitettu sulatettua valkosuklaata. Tulin muuten huomanneeksi ja kokeilleeksi, että vaikka maitosuklaan voi vallan hyvin sulattaa mikrossa, valkosuklaa paloi. Että vesihaude on näköjään kova sana valkosuklaan kanssa, vai voinko syyttää kaverini mikroa? No joo, annoksessa oli siis paistettuja, hapatettuja omppuja, sinappikinuskia ja valkosuklaavaahtoa. Pari puolukkaakin kun se oli päivän teema. Annos tarjoiltiin pienestä lusikasta, koska oletin, että se on niin hirveää kuraa, ettei sitä kukaan paljoa syö. Nih. Vastoin odotuksia omput meni kaikki ja yksi sun toinen kävi kääppimässä lisää. Yksi sanoi ihastuneensa tähän täysin, mutta kyseisen henkilön kulinaristiset mieltymykset on jo aiemmin todettu kyseenalaisiksi, joten en ehkä ihan täysin vakuuttunut. Mutta omput katosi ja kinuskikin teki kauppansa, joten ei ne huonoja olleet. Ei alkuunkaan, aivan varmasti teen toistekin! Jälkkäriviinin alkon täti möi mulle mainostaen, että se on tehty jo lähes pilaantuneista rypäleistä. Mikäs sen sopivampaa mätien omppujen kanssa! Viini oli hyvää, mutta nyt taas ei pysty nimeä muistamaan...

Toisena jälkkärinä oli suklainen creme brulee, puolukkasorbetti ja valkosuklaavaahto ja annos kruunattiin tillillä. Brulee oli hieman turhan jämäkkä, koska olin tunkenut sinne niin paljon suklaata. Mutta toisaalta, voiko suklaata oikeasti olla liikaa? Tässä vaiheessa iltaa oli silkkaan syömiseen kulutettu aikaa kai liki viisi tuntia ja jos jollain jossain kohtaa olikin edes pienen pieni ajatuksen poikanen käydä ruoan jälkeen jossain yksillä, niin se kyllä katosi. Kyettiin siirtämään itsemme sohvalle ja se olikin sitten siinä. Ähkypähky börps ja örps. Mutta ruoka oli hyvää, sitä oli vähintäänkin riittävästi ja erinomaisen huono huumori toi taatusti naurun muodossa jokusen ikävuoden lisää. Kiitos ihanat ystävät, teidän kanssa on aina vaan niin hiton kivaa!

Suklainen creme brulee, valkosuklaa-ranskankermakastike, puolukkaa jatilliä

Jälkkärikokeilua näin vaihteeksi. Tai mitään kokeilua. Huomenna pitäis tarjota eikä tässä enää muutakaan ehdi tehdä. Tää on jatkoa mun aiemmille suklaa ja puolukka-kokeilulle ja tää nyt saa luvan olla se juttu. Eli kuten otsikko sanoo, oikein suklainen creme brulee, valkosuklaata, puolukkaa ja tilliä.

Brulee kehkeytyi näin:

100-200 g 86 % suklaata 

6 dl kuohukermaa

ruskeaa sokeria maun mukaan (ja vanilijasokeria)

neljä keltuaista

ripaus suolaa

Kuumenna kattilassa kerma ja sokeri ja sulata siihen suklaa. Kuumenna uuni n. 120-asteiseksi. Anna seoksen hieman jäähtyä. Vatkaa kevyesti neljä keltuaista ja vatkaa suklaaseos keltuaisten sekaan. Kaada annosvuokiin ja laita vuoat syvälle uunipellille. Laita pelti uuniin ja kaada pellille vettä niin, että vesiraja on suunnilleen vuokien puolivälissä. Kypsennä n. tunti niin, että bruleet ovat kevyen tytiseviä. Jäähdytä. Itse laitoin nyt 200 g suklaata ja maku oli täyteläisen suklainen, mutta rakenne meni tönköksi. Vähemmällä suklaalla rakenne pysyisi pehmeämpänä. Eli tasapainoilua rakenteen ja suklaan välillä. 

Kastike on kaikessa yksinkertaisuudessaan sulatettua valkosuklaata ja ranskankermaa. Päälle sitten jäisiä puolukoita, tilliä ja pikkuisen puffattua ohraa. Ei kuulkaas hullumpaa, ei ollenkaan. Nyt kun vielä huomenissa saa tän kanssa kunnon jälkkäriviinin niin taitaa tulla aika herkku päätös meidän aterialle. Valkosuklaa ja puolukka, tumma suklaa ja tilli. Kaikki yhdessä sulassa sovussa. Mä vaan olen niin loputtoman ihastunut näihin yhdistelmiin. 

Happaneeko omena vai mätäneekö se?

Söin taannoin fermentoitua omenaa. Herkullinen lisuke vaikka lihalle. Ihana hapan ja makea maku. Muutenkin, fermentointi, hapattaminen, fermentoitu se ja tämä, hapatettu kaali, sitä, tätä tuota. Joka puolella tuommosta. Pakkohan sitä on kokeilla!

No miten tää homma etenee? Googlettamalla joku erinomainen resepti ja seuraamalla sitä tarkasti? Eeeeei.... Tyl-sää. Paljon hauskempaa on googlettaa sana fermentointi. Sit todeta, että ei nyt oikein ymmärrä mitä se tarkoittaa ja miten oikeaoppisesti fermentoidaan. Sitten voi lukea useita ohjeita hapatetustia ja fermentoiduista asioista ja todeta, että yhteistä niille näyttäisi olevan suolaliemi ja aika x huoneenlämmössä. Tästä on hyvä lähteä, eiks joo. 

Kauppaan mentiin ostamaan Granny Smith-omppuja. Lapselle tämä tuotti suurta hupia, koska vaikka olin hänelle kertonut Granny Smithin olevan oikeasti omppulajike, hänestä oli kovin hauskaa, että omenalle on annettu My Little Ponyn nimi. Vai miten se nyt menikään? Noh, omppuja. Tuoretta minttua kotona olikin. Kuorin ja pilkoin omput ja lapoin lasipurkkeihin. Keitin suolaliemen. Googletin vielä ja tulin tulokseen, että sen pitää antaa jäähtyä. Jäähdytin suolaliemen, jonka suolamäärä oli täysin hihasta vetästy. Melkoisen suolainen, sanoisin, mutta ei sillisuolainen kuiteskaan. Kaadoin jäähtyneen liemen purkkeihin ja laitoin purkkien päälle tuorekelmua (koska jossain ohjeessa sanottiin, että ihan heti ei sais laittaa kantta kiinni, en yhtään tiiä miksi) ja annoin olla huoneenlämmössä pari päivää. Sitten kannet kiinni ja siirto jääkaappiin. Jossain ohjeessa mainittiin pinnalle kertyvä vaahto, sitä mun omppuihin on kertynyt ja se kai oli hyvä juttu. 

No miltä ne sitten maistuu? Ei voi vielä tietää. Tai no, pari päivää sitten ne maistui aika hauskalta. Melko voimakas minttu maistui. Ei ollenkaan pilaantunut. Sellanen leipäjuurimaisen kevyt hapan tuoksu. Luonnollisesti en uskaltanut ensin maistaa itse vaan maistatin lapsella. Vielä oli aika raa'an omppumainen maku, mutta selvästi jo sellanen hieman hapan. Hauskaa. Saas nähdä mitä tästä vielä tulee...

Tulenpa muokkaamaan tänne väliaikatietoja nyt 13.2., kun omput ovat lilluneet liemessään liki viikon. Ompun rakenne on muuttunut samaan suuntaan kuin syömässäni fermentoidussa omenassa. Liemi on kirkasta eikä mitenkään epäilyttävää. Tuoksu on miedon hapan. Maku on minttuinen. Ehkä makeampi omenalajike antaisi hieman täyteläisemmän maun. Sokeria en ehkä kuitenkaan uskalla tuonne lisätä, pelkään, että mulla on muuten muutama purkillinen omenakiljua tai jotain. Suolaisuus on oikein sopiva, ehkä tuo kaipaisi pikkuisen potkua tai luonnetta. Jostain, en tiiä mistä. Normisti laittaisin tuonne vähän chiliä lillumaan sekaan, mutta nyt nää on pääsemässä tositoimiin ruoassa, johon chili ei toimi. Kyllä, maailmassa on vastoin odotuksia sellaisiakin ruokia... Enpäs tiedä enpäs tiedä. Ehkä keksin jotain. Tai onko ehdotuksia?

Omppujen kohtalo selviää täällä.

Kardemummalla maustettua valkosuklaavaahtoa, puolukkaa, tilliä ja puffattua ohraa

Mä olen nyt jotenkin ihastunut suklaaseen, puolukkaan ja tilliin. Tarkemmin sanottuna kaikkiin näihin yhdessä. Edellinen kokeilu oli sekin hyvä, joskin hyvin erilainen kuin tällä kertaa. Tutustuin viime viikonloppuna puffattuun emmervehnään ja puffattuun ohraan ja ihastuin heti. Pari päivää sitten kokeilin kotona tehdä ohraa ja siitähän tuli hyvää. Eli tilkka öljyä, nokare voita ja rikottuja, esikypsennettyjä ohrasuurimoita. Öljy ja voi kuumennetaan kattilassa ja ohrasuurimoita paahdetaan ja hämmennellään lusikalla, kunnes ovat saaneet kauniin väri ja paahteisen maun. Ei ne popcornmaisen raflaavasti poksahtele, mutta sellasia pikku tyynysiä niistä tulee. Suolaa vielä päälle.

Rapean rouskuvat ohrat haluaa kaverikseen höttöistä vaahtoa. Valkosuklaa ja puolukkahan on ihana yhdistelmä, joten valkosuklaavaahtoa. Purkki kuohukermaa (pikku tilkan jätin maitosuklaan notkistamiseen) vaahdoksi, sekaan n. 100 g sulatettua valkosuklaata ja kardemummaa maun mukaan. Tämä jääkaappiin hieman hyytymään.

Puolukat (n. 100 g)  sulatin ja survoin siivilän läpi ja maustoin pikkuisen ruskealla sokerilla. Sulatin vielä vähän (pari riviä) maitosuklaata ja sekoitin siihen lopun kerman. Sitten vaan kulhoon kerroksittain suklaata, valkosuklaavaahtoa ja puolukkaa. Pintaan vielä puolukkaa, suklaata ja koristeeksi ohraa ja makuja täydentämään tilliä. Kyllä, tilli on tässä aivan ihanaa. Maitosuklaan ehkä vielä vaihtaisin oikein tummaan suklaaseen, uskon, että se toimisi puolukan kaverina erinomaisesti.

Savustukseen hurahtanut

No vähän taidan olla kun opin uuden, kivan jutun. Eli oon nyt tehnyt teesavustettua naudanfilettä ja kahvisavustettua lammasta. Lammasta jäi vielä tuon kokeilun jälkeen, eli kokeilut jatkukoon.

Kahvin lisäksi minttuhan on sellainen klassikkoyhdistelmä lampaalle. Siispä kaivoin kaapistani Pukkan lakritsi-minttuhauduketta. Mutta miten nyt sitten tehdä vertailu, kumpi on parempaa? No tietty tekemällä vähän kumpaakin. 

Eli hommahan menee niin, että laitetaan tulille paistinpannu, jossa on foliota. Foliolle laitetaan savustusaine (ja aina ruskeaa sokeria, antaa hyvää makua) ja pidetään pannua kuumalla, kunnes aine alkaa savuta. Sitten lisää foliota pannulle (koitin viikata ilmavaksi, ettei liha olisi niin kiinni pannussa ja kypsyisi liikaa) ja liha pannulle. Lämpö melko miedolle ja kansi päälle. Tässä on homman ydin. Savustamisen jälkeen liha vielä paistetaan pannulla ja jos on isompi lihaklöntti niin loppukypsennys hoituu uunissa. 

Kahvilla savustaessa eilen huomasin, että neljä minuuttia on hyvä aika. Liha saa miedon kahvin maun, mutta ei mene kitkeräksi. Kun käytin tuota piparminttu-lakuhauduketta, annoin olla kuutisen minuuttia. Lihoista tuli aivan eri tyyppiset. Kahvilla savustetusta tuli mieleen sanat tumma, paahteinen, voimakas, pehmeä. Lakuhauduke taas toi mieleen sanat yllättävä, raikas, pirteä, voimakkaan minttuinen. Että voikin samasta raaka-aineesta samalla tavalla valmistamalla saada niin eri makuisia. Pitäisikö mun mökilläkin savustaessa alkaa kiinnittää huomiota siihen, millä puulla savustaa??

Lisukkeet oli nyt yksinkertaiset. Kuullotetulla valkosipulilla, tuoreella mintulla, mustapippurilla, suolalla ja hunajalla maustettua smetanaa ja puolukkamehusta nopsaan keitetty siirappi. Siirapin tekeminenhän on helppoa, siitä lisää täällä.

Sitten vaan vihreää lautaselle ja muut osaset perään. Maistelin ja maistelin enkä oikein tiennyt kummasta tykkään enemmän. Kahvin maku meinasi hieman hävitä lisukkeiden alle, minttu taas sai vielä boostia kastikkeesta. Kumpikin oikein hyviä. Kahvin kanssa voisi kyllä vielä kokeilla jotain mausteita samalla pannulla... Mulla on vielä yksi pala lammasta jääkaapissa, noinkohan kohta saatte lukea kardemumma-neilikka-kahvisavustetusta lampaasta...

Kahvisavustettua lammasta ja puolukkarisottoa

Että sellainen kokeilu. Vähän aikaa sitten testasin teesavustettua naudan filettä ja tykkäsin. Kahvi, tee, mitä noita nyt onkaan. Että nyt piti kokeilla kahvisavustusta ja mikäs siihen paremmin sopisi kuin lammas. Siitä se sitten lähti.

Ostin lampaan ulkofilettä. Tää nyt oli pakastimessa käynyt yksilö, mutta varmasti kunhan alkaa tuoretta karitsaa saamaan kaupasta, tää saa vielä ihan uusia ulottuvuuksia. En oikein osannut päättää savustusaikaa joten laitoin fileen puoliksi ja kokeilin eri aikoja. Toista palaa savustin 4 minuuttia, toista 8. Mä oikeastaan tykkäsin siitä vähemmän aikaa savustuneesta, siinä oli vain kevyt paahtuneen kahvin ja savun aromi, toinen meinasi jo melkein mennä kitkeräksi. Eli eli, miten tää nyt sitten menikään. 

Paistinpannulle ensin foliota. Levy kuumenemaan ja kahvinpurut pannulle. Reilusti ruskeaa sokeria myös. Sitten laitoin viikatun folion pannulle ja sen päälle lampaan fileet. Kannattaa käyttää ulkofilettä, sisäfile on niin ohutta, että varmasti kypsyy liikaakin. Kun fileet on pannulla, kansi päälle ja lämpö hieman miedommalle. Käänsin fileitä pari kertaa savustumisen aikana. Fileenpalat pois pannulta, folio pois pannulta ja pannu takaisin liedelle. Vähän voita, fileenpalat takaisin pannulle, suolaus ja pippuri ja hetken ruskistus. Nämä fileet oli sen verran ohuita ja tykkään hyvin raa'asta lihasta, niin pannulla ruskistaminen riitti kypsentämiseen. Jos tykkää kypsemmästä, voi vielä hetken kypsentää uunissa. Liha jätettiin lepäilemään. 

Risotto sitten. Olin kuullottanut etukäteen silputun salottisipulin ja samoin rutistellut puolukkaa siivilän läpi niin, että kun käytin riisiä n. 1 desin, puolukkaa tuli reilu pari ruokalusikallista. Noh, riisit kuumennettuun kattilaan, perään voita ja vatkaamista. Riisiä ei ruskisteta, vaan perään kaadetaan valkoviiniä vähän kerrallaan samalla vatkaten seosta. Lisätään puolukka, sipulit, ripaus ruskeaa sokeria ja mustapippuria. Sitten liha- tai kasvislientä vähän kerrallaan ja muistetaan vatkata sitä risottoa. Risoton kypsymisaika on n. 17-19 minuuttia, itse tykkään, että riisissä on purutuntumaa. Kun risotto alkaa olla kypsää, se saa olla hyvin löysää. Lisätään vielä parmesanraastetta, joka sakeuttaa risottoa aika paljonkin. Hyvä risotto saa jäädä puuromaisen löysäksi, ei niin, että siitä tulee lautaselle keko! 

Tarjoiluun erilaisia salaatteja, risottoa, viipaloitua lammasta ja päälle vielä vähän puolukoita ja pari rouhaisua mustapippuria. Tykkäsin kovasti. Lammas itsessään oli ihan hyvää, mutta kun se sai seurakseen täyteläistä, mutta silti puolukan ansiosta raikasta risottoa, siitä tuli todella hyvää. Ihana paahteinen kahvin maku sopii loistavasti lampaalle!