Simpukat chilillä ja limellä

Aaaai että kun piiiitkän ja rankan työviikon jälkeen miettii, että mitä sitä jaksaa tehdä vai jaksaako mitään? Sitten menee lähikauppaan ja kas, siellähän on pussillinen simpukoita kalatiskillä, ihan vain mua odottamassa. Simpukat on niin helppo ja edullinenkin herkku. Esivalmisteluna simpukat tarvitsee vain pesun ja parran poiston. Ja tsekkauksen, että ne elää...

Eli tosiaan simpukoiden esivalmistelu on helppoa. Vain kiinni olevat simpukat syödään. Jos simpukka on auki, se kopautetaan vaikka pöytään ja jos simpukka sulkeutuu, se on syötävä. Auki jäävät simpukat menee hävitykseen. Sitten taas kypsennettäessä homma toimii niin, että simpukoiden kuuluu aueta. Kiinni jäävät simpukat menee hävitykseen. Tämän kun muistaa niin homma on helppoa! Pesuvaiheessa simpukoissa voi olla "partaa", sen saa helposti irti vaikka pienellä veitsellä.

Tällä kertaa makumaailma oli jostain ehkä Meksikon suunnalta? Eli chiliä, valkosipulia ja limeä. Kuullotin isossa kattilassa tilkassa öljyä tuoretta chiliä ja valkosipulia. Reilu loraus limemehua perään ja kiehautus. Sitten simpukat kattilaan ja kansi päälle. Kypsennys on nopea, noin viisi minuuttia. Kerran kääntelin simpukoita tässä välillä ja sitten ihan lopussa perään vielä reilusti tuoretta korianteria. Kun simpukat ovat auenneet, ne on valmiita.

Lisukkeena  oli itsetehtyjä lohkoperunoita eli potut lohkoiksi, sekoitus mausteiden ja öljyn kanssa ja uuniin n. 200 asteeseen n. 20 minuutiksi. Itse laitoin viimeiselle viidelle minuutille grillivastuksen, jotta pottuihin tulee rapsakkuutta. Mausteina oli chilisuolaa, savupaprikajauhetta, juustokuminaa ja ripaus sokeria.

Kastikkeina oli paahdetulla valkosipulilla maustettua ranskankermaa sekä avocado-texas pete-kastike. Jälkimmäinen on superherkkua. Pari avocadoa, purkki ranskankermaa, reilusti limemehua ja maun mukaan Texas Pete-kastiketta. Vielä ripaus ruokosokeria ja sauvasekoittimellä samettisen sileäksi. Taivaallisen hyvää ja helppoa!

Vielä iiiiso lasillinen cavaa niin kylläpä oli iltapala kohdillaan!

Hui, Halloween!

Taas on se aika vuodesta. Monissa perheissä aloitetaan jouluvalmistelut jo lokakuussa, meillä aloitetaan halloweenvalmistelut jo syyskuussa. Meillä halloween on yhtä olennainen osa vuoden juhlakalenteria kuin on joulu, vappu ja juhannuskin. Eipä tähän juhlintaan sen syvällisempää syytä ole kuin se, että synkän syksyn keskellä on kiva juhlia! Meillä tämä on perinteisesti ollut myös tyttöjen ilta eli puolisot jätetään pois, saadaan samalla laitettua maailmaa vähän ojennukseen. Tosin nykyään lapset alkaa olla jo niin isoja, että aikuiset tuppaa hyytymään jo ennen lapsia..

Mistä aloitetaan? Vaikka askarteluista. Mä en ole ollenkaan askarteluihminen. Jälkikasvu etsiskeli juutuubista videoita, jotka olisi niiiin helppoja, että jopa mä pystyn niihin. No, ostettiin valkoisia pöytäkynttilöitä ja niihin valuteltiin punaisista, pitkistä kynttilöistä steariinia, jotta saatiin verisiä kynttilöitä.

Lisäksi tehtiin vähän haamuja. Valkoista kangasta, kelmutettu nukke tai ilmapallo. Kangas uitetaan vesi-askarteluliima-seoksessa ja puristellaan hyvin kuivaksi. Kangas asetellaan nuken tai ilmapallon päälle ja jätetään kuivumaan. Seuraavana päivänä otetaan nukke pois kankaan alta ja  piirretään silmät ja suu ja kas, haamu on valmis.

Me tehtiin Miranda ja Aamu Haamu. Kuvassa toki muutakin rekvisiittaa, mutta Haamun sisarukset pianon päällä ja kynttilät pöydässä.

Verhot oli tehty mustasta jätesäkistä ja ystävän puolisolle huikea määrä hyvä puoliso-pisteitä ropisi superhienosta arkun kansi-tarjottimesta!

Muutakin rekvisiittaa on vuosien varrella kertynyt ja lapset järjesti meille hienon mörköradan ja pääkallosuunnistusta. Takapihalla oli pieni hautuumaakin risteineen.

Suolaisina oli tarjolla dippikasviksia, verisiä sormia, pääkallopitsoja ja Liisan kylkiluita ja suolia. Lisäksi vähän klementiinikurpitsoja ja banaanihaamuja, jotka oli niin helppoja, että jopa minun rähmäräpylätaidoillani ne sai onnistumaan.

Jälkkäripöydässä olikin sitten porkkanakakkua, veristä kakkua ja puhkottuja silmiä.

 Verisen kakun tekoon minä en osallistunut, sen verran tiedän, että siinä oli suklaakakkupohja, mascarponetäyte ja valkosuklaakuorrute. Ihan kertakaikkisen herkullista. Muffinit oli kookos-valkosuklaamuffineja. Päällä sokerimassakuorrute, karkkeja ja silmän puhkaiseva lasi oli sokeri-vesiseosta. Joka by the way ei ollut ollenkaan helppo homma eikä mennyt kuin strömsössä. En tiedä, millä helkkarilla siitä muka olisi saanut kirkasta, mun kirkas jäi tahmeaksi ja kun sen keitti tarpeeksi kauan, siitä tuli valkoista. En ymmärrä enkä haluakaan, tässä idea, googlettakaa parempi toteutustapa...

Juhlat juhlittiin taas ja kivaa oli, kuten joka vuosi. Nyt voikin pikkuhiljaa alkaa fiilistellä joulua.

Surf'n turf Väli-Amerikan tapaan.

Väli-Amerikan. Miksi noin epämääräinen ilmaisu? No koska mä en tuon seudun aidoista mauista tiedä mitään niin en kehtaa väittää tätä vaikka Karibialaiseksi. Cross-kitchen ja lallallaa, kuha on hyvää. Ihan ei mennyt kuten olisin halunnut koska lähikaupan valikoima petti. En löytänyt passionhedelmiä. Mutta ei pidä antaa sen häiritä.

Kvinoasalaatissa oli paketin ohjeen mukaan keitettyä kvinoaa, nopeasti kuullotettua punasipulia ja valkosipulia, pyöräytin nämä vielä pannulla ja maustoin cayennellä, savupaprikalla ja kurkumalla. Sitten pilkottua kirsikkatomaattia ja tuoretta minttua sekaan ja salaatti oli valmis. Ja mehevä. Herkullinen. Tätä lisää. Siinä meni kvinoaneitsyys eikä yhtään hullummalla tavalla.

Kastikkeissa oli jälkikasvun tekemä ranskankermakastike. Sinne sujahti sekaan kuullottamaani punasipuli-valkosipulisekoitusta ja mausteita. Käsitykseni mukaan suolaa, pippuria ja ripaus sokeria.

Sitten mango-kookoskastike. Kevyesti vaahdotettua kookoskermaa, soseutettua mangoa ja ripaus suolaa. Ihanan makeansuolaista. Tämän olisi vielä voinut maustaa tuoreella chilillä tai jalapenoilla, mutta tällä kertaa jätin näin.

Ja vielä verigreippisiirappia. Fileoin verigreipin, puristin vielä loput mehutkin kattilaan. Ruskeaa sokeria, ripaus suolaa ja tuoretta chiliä. Tätä keittelin vartin verran. Herrrrkullista.

Sitten vielä se surf ja turf. Eli surf-osuus oli pari paistettua kampasimpukkaa. Onhan tämä se surf? Vai olenko ymmärtänyt väärin? Turf taas oli kohmeisena ohueksi viipaloitua hepan paistia, jonka paistoin hyvin kuumalla pannulla nopeasti, maustoin suolalla ja pippurilla. Koko komeuden päälle vielä tuoretta chiliä. Excellent. Tästä tulee päätymään komponentteja seuraaville syödään yhdessä-päivällisille.

Ravintola Maya Bar & Grill

Viime keväänä havaitsimme, että Cats tulee Hartwall-areenalle. Liput ostettiin välittömästi. Lähtijöiksi muotoutui lopulta kuuden naisen seurue. Samainen seurue arvostaa ruokaa, aina silloin tällöin syödään yhdessä, milloin milläkin teemalla. Siispä perjantai-illan Catsin jälkeen majoituimme hotelliin ja lauantai oli varattu humputtelulle. Eli shoppailulle, ravintoloille, sellaiselle. No käytännössä shoppailut rajoittui lähes täysin siihen, että jokainen kiikutti kotikonnuille purkillisen suolaa. Kyllä, ihan isolta kirkolta asti käytiin suolamme hakemassa. Sentään pikkuisen parempaa suolaa eli suolankukkaa. Käytiin myös katsomassa Helsexinki-näyttely. Melkomoisen ajatuksia herättävä ja ahdistavakin, miten suvaitsemattomassa maailmassa vieläkin elämme.

No mutta ruokaan. Jo kaaauan aikaa sitten olisimme suht samalla porukalla halunneet syömään Maya Bar & Grilliin. Kas kun churroja teki mieli. He eivät viikonloppuiltaan varauksia ottaneet, joten sillä kertaa jäi syömättä. Nyt lauantailounas kuulosti siltä, että mennään kokeilemaan. Mä olen pari kertaa aiemmin Mayassa käynyt. Olen kerran tainnut syödä siellä pääruoan, mutta paljon enemmän mua houkuttelee heidän pikku alkuruokansa. Niin nytkin. Otin kolme alkuruokaa, joista Nachos a la Maya on oikeastaan jaettavaksi, mutta kaksi minidillaa ja yksi jaettava alkuruoka oli ihan passeli annos. Ähky tuli.

Nachos a la maya on siis rapeita vehnätortillalastuja, tomaattisalsaa, salsa verdeä  ja guacamolea. Tykkään näistä kovasti. Olen ennenkin syönyt tämän annoksen ja siihen on syynsä, että tilaan sen aina uudestaan. Lastut on mukavan rapeita ja itse tehdyn makuisia. Kastikkeetkin hyviä kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Nachos a la Maya

Toisena annoksena söin Tostada de salmonin. Rapea (ehkä hieman liian öljyinen) minikokoinen 

maissitortilla, savulohta, habanerocremefraichea ja marinoitua punasipulia. Ihan hyvä, mutta melko sellainen perus. Tällaisen voisi kuvitella saavansa Amarillostakin. 

Tostada de salmon 

Viimeisemä mutta ei vähäisimpänä Pancita de cerdo. Ylikypsää porsaanniskaa ja habanerocremefraichea. Lisäksi jotain ihanan savuista kastiketta. Annokset miellytti mun visuaalista silmääni ja tämä viimeinen oli niin makuja täynnä olematta kuitenkaan sekava. Aivan ihana. 

Pancita de cerdo

Muut ruokailijat söivät miekkakalaa,

Pescado blanco

grillattua kanaa ja bataattiranskiksia

 Pollo chimchurro 

naudanlihafajitas

Fajitas filete de res

ja kanatortillaa.

Tortitza pechuga de pollo

Näistä muut olivat oikein hyviä, mutta naudanlihafajitas ei oikein lämmittänyt. Kastikkeet olivat mainion makuisia ja miekkakalan kvinoa ja kookoskastike herkullisia. Maut olivat hieman tulisiakin olematta silti pistäviä. Lämpimän tulisia. Kokonaisuus sai meidät siirtämään seuraavan syödään yhdessä-päivällisen teeman kotoisen Suomen joulupöydästä jonnekin Väli-Amerikkaan.

Jälkkäriäkin piti saada. Itse otin Frozen mango-drinkin. Mitään frozenia siinä ei ollut, mutta oikein kiva, joskin hyvin makea päätös aterialle.

Frozen mango

No entäs sitten ne paljon odotetut churrot? Kaksi meistä tilasi annoksen jaettavaksi. Churrot olivat melkomoisia mötköjä. Ja melkomoinen pettymys. Ekojen churrojen jälkeen kysyimme tarjoilijalta, onko ehkä käynyt pikku mokanen ja churrot ovat jääneet raaoiksi. Annos palautettiin keittiöön, jossa kokki tutki tilanteen. Eivät olleet raakoja. "Meidän churrot on tällaisia. Mutta tuon niitä pari lisää kun tästä annoksesta meni yksi kun kokki kokeili sen kypsyyden." Ahaa, lisää mössöchurroja tiedossa. Joo, churrojen rakenne muistutti puoliraakaa pullaa. Mikä tietty on aivan ihanaa pullassa (kyllä, rakastan puoliraakaa pullaa), mutta churroissa se vaan ei toiminut. Lisäksi taikina oli mautonta. Samoin suklaadippi. Vetistä. Hedelmät näyttivät nätiltä, mutta karambola toi makunystyröille elämyksen, jota en ole toviin maistanutkaan. Se maistui proviantille. Asiaa tuntemattomille, proviantin maku on vähän sama kuin jos joku maistuu "jääkaapille", kuten lapseni asian esittää. Sellainen makuja imaissut, kylmiön maku, jota ei voi tarkkaan sanoilla kuvata. Missään tapauksessa makuelämys ei ole positiivinen kuitenkaan. 

Churros social 

Entä miljöö ja palvelu? Ympäristö on ihan kiva. Teeman mukainen joskin hälyinen. Palvelu sitten? Toimi ihan mukavasti siihen asti, kunnes kyseenalaistimme churrojen kypsyyden. Ihan kuin tarjoilija olisi ottanut henkilökohtaisena loukkauksena sen, että heidän churrojensa rakenne ei vastannut meidän toiveitamme. Vielä kun kehtasimme laskut jo tilattuamme vessareissujen takia vaihtaa paikkoja keskenämme, tarjoilija hyvin tympeään sävyyn tivasi, että pitääkö hänen nyt sitten avata laskut uudestaan, se vie kyllä sitten aikaa. Ihan minulle ei auennut, miksi laskut olisi pitänyt avata uudestaan kun kuitenkin istuimme kuin tatit aloillamme siihen asti kunnes hän lähti laskuja tekemään ja sanoimme, että me kyllä tiedetään kuka söi ja mitä. Kuitenkin, churrot oli laskutettu vääriltä henkilöiltä. Pahoittelua ei churrocasesta tullut, vaikka toki itsekin tajusimme, että annoksessa ei kai ollut proviantinmakuista karambolaa lukuunottamatta vikaa, ei vain ollut meidän makuumme. Mutta ei nyt mennyt ihan putkeen tarjoilijalla. Hän kyllä yritti hymyillä, mutta selkeä ketutus loisti kilometrin päähän.

Alku- ja pääruoat oli pääsääntöisesti hyviä ja sai mut haluamaan lisää Väli-Amerikan makuja. Maut olivat selkeitä ja hyviä. Inspiroivia, kertakaikkiaan. Churrot oli pettymys ja tarjoilija aivan pihalla asiakaspalvelusta, mutta ehkä kuitenkin kriittinen seurueemme jäi plussan puolelle. Jos tykkää Amarillo-henkisestä sapuskasta, joka kuitenkaan ei ole lautaselle roiskaistu mättö, jossa kaikki annoksen maistuu samalta, niin kyllä voin Mayaa suositella.

Tartarpihvi punajuurivaahdolla

Tartarpihvi. Se on kuulkaas ihanaa. Se on mun ja mun lapsen yhteinen kestoherkku. Tänään olin luvannut tehdä tartarpihviä, tai tarzania, kuten sitä meillä kutsutaan. Mä usein kokeilen erilaisia lisukkeita ja pieniä juttuja, jotka erottaa tartarin ihan perus tartarpihvistä. Nyt mun teki mieli sellasta back to basics-tyyppistä pihviä, mutta kuitenkin pakko oli pikkunen twisti tähän tehdä.

Tällä kertaa se twisti oli punajuurivaahto. No, yleensä teen tartarin hepasta, tällä kertaa kokeilin naudan paistia. Ja kyllähän heppa sen pesee mennen tullen. Hyvää toki tämäkin oli, mutta silti. Noh, muuten oltiin aika perusjutuissa eli veitsellä silputtua lihaa, punasipulia, Myrttisen valkosipulikurkkuja, suolaa ja pippuria. Mutta punajuuri sai hieman toisenlaisen olomuodon. 

Mulla oli kaupasta ostettu valmiiksi keitettyjä punajuuria eli tää on tosi helppo ja nopea. 

Punajuurivaahto:

2 isoa keitettyä ja kuorittua punajuurta

1 dl kuohukermaa

1 prk smetanaa

suolaa

valkopippuria

Soseuta punajuuri esim. sauvasekoittimella. Vaahdota kerma ja smetana. Sekoita punajuuri vaahtoon ja mausta suolalla ja pippurilla. 

Tämä sopii tarzanin kaveriksi, mutta voisin kuvitella toimivan vaikka paahtopaistin tai possunkielen makuparina. Ihan loistolisuke, jos haluaa perinteistä, mutta pikkuisen toisella tapaa. 

Täytettyä mustekalaa

No nyt on. Löysin tuossa taannoin ihanan reseptin täydellisen murealle mustekalalle. Jo silloin tuli hinku täyttää nämä mustekalat ja tänään sitten kokeilin.

Eli, mulla oli mustekalan jotain osaa kolme kappaletta. Ostin sen Disa's Fishin pakastealtaasta nimellä "mustekalan lihaa". Oletan, että tää on samaa osaa, josta mustekalarenkaat tehdään, päätä vissiin? Keitin mustekaloja vedessä, joka oli maustettu chilillä, suolalla valkosipulilla ja reilulla lorauksella valkoviinietikkaa. Kun kalat oli kiehuneet kolmisen tuntia, laitoin ne vielä marinadiin, jossa oli oliiviöljyä, sitruunamehua ja valkoviinietikkaa.  Sitten täyte:

n. 1,5 dl risottoriisiä
loraus sitruunamehua
kolme tomaattia
1-2 yksikyntistä valkosipulia
parin sentin pala tuoretta, keskivahvaa chiliä (kuivattukin käy, tietty)
mustapippuria
pieni kourallinen tuoretta tilliä silputtuna
paketti fetajuustoa
vettä
tilkka öljyä
suolaa

Kalttaa tomaatit eli tee tomaatteihin ristiviilto ja uita kiehuvassa vedessä puolisen minuuttia, kunnes kuoret irtoilee. Kuori tomaatit, poista kannat ja pilko. Silppua valkosipuli ja chili. Kuullota chili ja valkosipuli, lisää riisi. Sekoittele hetki. Lisää reilu töräys sitruunamehua ja sen jälkeen kuumaa vettä kauhallinen kerrallaan. Sekoita tässä vaiheessa seosta voimakkaasti koko ajan, tämä valmistetaan aika lailla risoton tapaan. Lisää tomaatit, mausta suolalla ja pippurilla. Lisää vettä aina kauhallinen kerrallaan, kunnes mössö on melkein kypsää. Tämä vie vartin-parikymmentä minuuttia.  Kun risotontapainen on melkein kypsää, lisää silputtu tilli ja lopuksi n. kaksi kolmasosaa fetajuustosta.

Öljyä uunivuoka. Täytä mustekalat mössöllä. Itse leikkasin mustekalojen avonaisesta päästä pienen siivun pois, kun ne oli hieman pussimaisia. Tämä helpotti täytteen lappamista mustekalojen sisään. Lopun täytteen lapoin vuoan pohjalle. Päälle mustekalat ja pintaan loppu feta. Käytä uunissa grillivastuksen alla n. parissasadassa asteessa 10-15 minuuttia. Koristele vielä tillillä ja nauti.

Makumaailma meni vahvasti Välimeren suuntaan. Täyte oli raikasta ja suolaista ja kaiken kaikkiaan ihanaa. Ihan varmasti teen toiste! Vielä kun olisi ollut rapeakuorista leipää ja oliiviöljyä. Mahtavan helppo herkku!

Oh, fuck - talkookammoisen superhelpot pikkusuolaiset

Että niinku mitäh? Mistä tässä nyt on kyse? No siitä, että on ihmisiä, jotka on aktiivisia lasten harrastuksissa ja muussa. Joukkueenjohtajia, seuran puheenjohtajia, aina innokkaita talkoolaisia, jotka leipoo kuusisataa pellillistä mokkapaloja ja ompelee yöt esiintymisasuja. Sit on tällaisia kuin minä. Ensinnäkin, mä en osaa leipoa. En ainakaan mitään, mitä kehtaisi laittaa myyntiin. Kummallisen näköisiä kikkaraisia tulee uunista ulos. Toisekseen, lapsella on perjantaina koulussa kahviovuoro ja mä lähden huomenna aamulla sianpieremän aikaan työmatkalle ja mulla on kaikki romppeet etsimättä ja pakkaamatta ja muutama työmeili pitää lähettää ja varmistaa, että lapsosella on huomiseksi harrastuskamppeet valmiina, kun isänsä tulee vasta illalla työreissustansa. Mä en pysty, jaksa enkä kykene!!!

No, ihan oikeesti arvostan ihan pirusti kaikkia niitä talkooihmisiä, jotka jaksaa, pystyy ja kykenee. Mut mä olen myös oppinut hyväksymään sen, että mä en tässä elämäntilanteessa vaan moiseen taivu. Olen jopa niin sinut asian kanssa, että en enää (kovin usein) tunne lapsellista pyhää vihaa niitä parempia ihmisiä kohtaan. Kuiteskin, ei pyöris harrastukset eikä luokkaretket ilman niitä aktiiveja. Eli kaunis kiitos teille! Jos aina joskus teitä vihaankin, se johtuu vain kateudesta.

Okei, syyllisyydentunnosta mä kuitenkin haluan edes yrittää kantaa korteni kekoon sinne kahviopäivään. Mutta nyt on mentävä siitä, mistä aita on toooodella matala, ehkä jopa kaatunut. Siispä ostettiin muutama paketti voitaikinalevyjä. Kinkkua, tomaattipyrettä ja juustoraastetta.

Surkean Talkoolaisen Pitsakierteet:

Lätkäise kaksi taikinalevyä pituussuunnassa peräkkäin ja koita jotenkin liiskata niitä vähän yhteen. Tee kastike eli laimenna tomaattipyrettä vähän vedellä ja mausta se vaikka mustapippurilla, suolalla, sokeriripauksella ja paprikalla. Sivele levyt ohuelti kastikkeella. Ripottele päälle silputtua kinkkua. Ripottele päälle juustoraastetta. Kääri levyt rullalle kuin kääretorttu ja koita nipistellä jotenkin saumakohta kasaan. Leikkaa rulla viipaleiksi, tein nyt yhdestä rullasta (eli kahdesta taikinalevystä) viisi kierrettä. Laita kierteet pullavuokiin koska muuten ne todennäköisesti levähtää vielä rumemmiksi kuin vuoissa. Ripottele vielä päälle vähän juustoraastetta ja oreganoa. Eiku voi paska, se oregano jäi kauppaan. No ei sitten. Paista n. 200-asteisessa uunissa n. vartti.

Iloista talkoilua!!

Syödään yhdessä sadonkorjuun aikaan.

Näinköhän me saataisiin tästä ihan kunnolla jatkuva perinne? Syödään yhdessä, siis. Olemme muutaman kerran nyt nykyisten ja entisten työkaverien kesken kokoontuneet jonkun luo syömään pitkän kaavan mukaan. Edellisen kerran tehtiin makumatka Espanjaan ja silloin jo päätettiin, että seuraavaksi sadonkorjuuteemalla. Mä toimin tällä kertaa illan emäntänä, mutta mulle kyllä tuli apukädet paikalle jo hyvissä ajoin. Ruokailu aloiteltiin pikku makupaloilla keittiössä. Ruokailijoita oli enemmän kuin keittiössä istumapaikkoja, joten pystybaarimeinigillä mentiin.

Alkudrinkiksi tarjoiltiin sekoitus Karparolia ja Suomi 100-skumppaa. Pikku paloina toimi paistettu lanttu ja paahdetulla valkosipulilla ja hunajalla maustettu smetana sekä savulohitahnalla täytetyt croustadet. Läpi aterian oli myös tarjolla ihanaa pähkinäistä ja hedelmäistä mallasleipää sekä porkkanaleipää. Leipiä en kommentoi sen enempää, mulla ei ole hajuakaan, miten niin herkullisia leipiä tehdään. Kaikki kunnia ihan muualle. Lisäksi oli vaahdotettua voita, joka oli maustettu minttu-lakritsasavustetulla suolalla.

Savulohitahnalla täytetyt croustadet sekä lanttua ja paahdetulla valkosipulilla ja hunajalla maustettua smetanaa

Sitten päästiin varsinaiseen alkuruokaan. Ja siirryttiin samalla pois pystybaarista ruokapöydän ääreen.
Idea tähän toteutukseen on lainattu täältä ja toteutettu nyt harrastelijameiningillä. Kaupassa myytävät syötävät tuoreet kukat oli nuupahtaneita, joten hieman sovellettiin.

Sienisalaattia, nopeasti paistettua heppaa, piparjuurituorejuustoa, yrttejä ja vähän kukkiakin.

Välillä vähän paahdettua kurpitsakeittoa. Eli paahdoin uunissa myskikurpitsaa n. 25 min. Sen jälkeen kurpitsalohkot keitettiin, maustettiin suolalla ja cayennella, lisättiin smetanaa ja soseutettiin samettisen sileäksi. Tarjoiluun vähän paahdetusta valkosipulista tehtyä valkosipuliöljyä ja raastettua leipää.

Paahdettua myskikurpitsakeittoa, valkosipuliöljyä ja raastettua leipää 

Välisorbetista, joka sai nimen Perkeleen Sorbetti, ei ollut yhtäkään selvää otosta. Ei palata sorbettiin. Mennään sen sijaan suoraan pääruokaan. Ensiksi ruskistetulla voilla ja ranskankermalla aateloitu porkkana-palsternakkapyre, joka on aivan kaikkien pataruokien täydellinen kumppani. Ja monen muunkin ruoan. Lisäksi oli hapankaalia. Kyllä, hapankaalia. Uskokaa tai älkää, mutta sekin on täydellisen pehmeän makuista, kun sitä hauduttaa smetanassa kolme-neljä tuntia ja maustaa sen mustapippurilla ja hunajalla. 

Sitten ehkä hieman harvinaisempi makupari. Alun perin havittelimme villisikaa, mutta sitä ei tähän hätään ollut saatavilla. Siispä teimme lihapadan naudasta. Ehkä pystyn sanomaan tähän summittaisen ohjeenkin. Eli:

n. 1,5 kg naudan paistia

paketti pekonia (mulla oli nyt valmiiksi kypsää, paistaisin jos olisi raakaa)

neljä sipulia

kolme yksikyntistä valkosipulia

suolaa

pippuria

rosmariinia

muutama kuivattu kuusenkerkkä, jos sattuu olemaan

0,5 l tummaa olutta

n. desi siirappia

vettä

pari rkl vehnäjauhoja

öljyä tai voita paistamiseen
sopivasti suppilovahveroita 

Kuutioi liha isoiksi (n. 5 x 5 cm) paloiksi. Paista lihoihin kaunis pinta ja mausta suolalla ja pippurilla.  Laita lihat kannelliseen uunipataan. Paistoerien välissä huuhtele pannu ja laita liemi pataan. Kuori ja lohko isoiksi paloiksi sipulit ja valkosipuli ja laita nekin pataan. Kun lihat on paistettu, laita pannulle olut ja kiehauta se ja kippaa lihojen päälle. Tarvittaessa lisää vettä niin, että lihat melkein peittyvät nesteeseen.  Lisää viipaloitu pekoni, rosmariini, siirappi ja kuusetkerkät, kansi päälle ja uuniin. Paistoajan kanssa ei ole niin justiinsa, kuitenkin ensiksi hauduta kovemmalla lämmöllä niin kauan, että neste alkaa kiehua ja laske lämpö sitten n. sataan asteeseen. Hauduta 3-4 tuntia, jos käytät muuta ruhonosaa kuin paistia, voi hauduttaa pidempäänkin. N. puoli tuntia ennen tarjoilua nosta uunin lämpö taas kovemmaksi, n. 200 asteeseen. Sekoita vehnäjauhot vesitilkkaan ja lisää seos pataan ja anna kiehua vähintään 10 min. Lisää myös esikäsitellyt (paistetut siis) suppilovahverot.  Sitten vaan herkuttelemaan. 

Oluessa haudutettua nautaa, smetanassa haudutettua hapankaalia ja porkkana-palsternakkapyre 

Kaiken tämän jälkeen herkkumahan puolelta löytyi vielä tilaa jälkkärille. 

Puolukkapaistosta, valkosuklaavaahtoa ja sinappikinuskia

Jos sanotaan, että syödään pitkän kaavan mukaan, niin tämä oli todella pitkän kaavan mukaan. Aikaa tässä kului kivasti viisi tuntia, mutta mikäs siinä syödessä, vähän kokatessa ja nauraessa. 

Helppo mökkipiirakka hieman paremmilla lisukkeilla

Mökkipiirakka. Miksi ihmeessä se on mökkipiirakka? Siksi, että meillä ei ole mökillä juoksevaa vettä ja siksi kokkaaminen tapahtuu tiskiä säästellen. Tämän piirakan valmistamiseen tarvitaan astioina vain yksi kulho, vuoka ja jos haluaa niin lusikka. Ja lisäksi tämän tarveaineista suuri osa löytyy tiettynä vuodenaikana omalta mökkitontilta. Yleisimmin siis teen tämän mustikasta.

Nyt kuitenkin puolukkaa. Syystä että mulle on ensi viikonloppuna tulossa Hienoja Ruokavieraita ja haluan heille tarjota jotain puolukkaista, koska ruokailu tapahtuu sadonkorjuuteemalla ja mun mielestä puolukka sopii sadonkorjuuteemaan erinomaisesti. No mutta mennään asiaan.

Homma menee näin:


n. 0,5 litraa marjoja (puolukkaa, mustikkaa, vadelmaa, viinimarjoja, mitä nyt sattuu olemaan)
n. 2 rkl vehnäjauhoja
1-2 rkl ruokokidesokeria

Voitele vuoka, sekoita nämä ainekset kulhossa ja kippaa vuokaan.

Laita samaiseen kulhoon
n. 50 g voita
n. 0,5 dl ruokokidesokeria
n. desin verran vehnäjauhoja
ripaus suolaa
(kardemummaa, kanelia, vanilijasokeria...)

Nypi taikina muruiseksi. Sopiva rakenne on sellainen, että taikinasta saa puristettua pallon, mutta jos sitä ei purista, se on muruisaa. Rakennetta on helppo säätää vehnäjauhojen ja voin määrällä, ei oo niin justiinsa. Oikeasti mä en ole koskaan mitannut tähän yhtään mitään. Maistan onko sopivan makeaa ja rakenne menee ihan näppituntumalla. Muista mausteista, eli kardemummat, kanelit ja muut. Mustikka ja kardemumma on mainio makupari, kanelihan toimii puolukalle ja punaisille viinimarjoille ihanasti, mielikuvitusta voi käyttää.

Noh, kun taikina on murua, se kipataan vuokaan marjojen päälle ja levitetään silleen suunnilleen. Koko komeus paistetaan uunissa, n. 200 astetta ja 25-30 minuuttia. Helpoimmillaan eli mökillä tämä tarjoillaan valmiin vanilijakastikkeen kanssa, nyt tein tälle hieman toisenlaiset lisukkeet.

Eli sinappikinuskia. Homma toimii niin, että keitellään kinuski (kvg tai keitä ruokofariinisokerin ja kerman seosta ripauksella suolaa maustettuna kunnes rakenne on sopiva) ja otetaan se pois levyltä. Siihen lisätään maun mukaan 1-2 tl sinappijauhetta ja kiehautetaan pian uudelleen.

Sitten valkosuklaavaahtoa. No, sulatetaan valkosuklaata levy, vaahdotetaan purkki ranskankermaa ja sekoitetaan yllämainitut keskenään. Sitten laitetaan tarjolle piirakkaa, kinuskia ja valkosuklaavaahtoa. Laitoin vielä pintaan hippusen paahdettua hamppurouhetta ja nautin. Nautin suuresti. Ei kannata säikähtää kinuskin sinappisuutta, itse tein nyt melko voimakkaan sinappista. Jotenkin vaan se sinappisuus katoaa ja pehmenee makean piirakan ja valkosuklaavaahdon sekaan ja jättää vain ihan mielettömän ihanan ja jotenkin sanoinkuvaamattoman (no hei, sinappikinuskia...) maun. Love this. Mutta jos ei uskalla, niin tuo piirakka kyllä sulaa suussa jäden tai vanilijakastikkeenkin kanssa!

Täydellisen mureaa mustekalaa marinadissa

Makumuistoja nuoruudesta. Tiedättekö sellaisen herkullisen ihanan maun jostain reissusta? Sellaisen, jota ei vaan löydy muualta? No, tämä on oikeastaan suutuntuma. Mä olen aina ollut örkkikammoinen (örkkejä ovat äyriäiset, etanat ja muut epäilyttävät eväät) ja muistan, kun 15-vuotiaana olin äitini ja mummoni kanssa Turkissa. Menimme kalaravintolaan syömään ja alkupalat tuotiin pöytään isolla tarjottimella. Tarjottimelta piti siinä valita lautanen. Muistan sen fiiliksen kun yritin pikapikaa arvioida, mikä olisi vähiten epäilyttävä. Lonkeroita, simpukoita, rapuja, kokonaisia kaloja. Apua! Valitsin vähiten epäilyttävän näköisen lautasen. Maistoin varovasti vaaleaa lihaa. Se oli mureaa, kevyesti etikkaista, lihaisaa, raikasta. Herkullista. Kun olin syönyt annoksen, äitini kertoi sen olleen mustekalaa. Krääh, söin mustekalaa! Mutta herkullista sellaista!

Tämän jälkeen olen joitain kertoja yrittänyt syödä mustekalaa, mutta aina, ihan aina se on ollut sellaista inhaa purkkaa, joka vaan ei mene mun suuhun. Ehkä paras kokeilu on ollut taannoin friteeraamani babypulpot, mutta oli niissäkin mukana se kumimainen tuntu. En tykkää! Ja kerta toisensa jälkeen olen miettinyt, että mitä ihmettä se mustekala Turkissa joskus... ihan muutama vuosi sitten oli.

 

Keitettyä, marinoitua mustekalaa

Nyt olen kuulkaas päässyt asiasta jyvälle! Disa's Fishin pakastealtaassa oli kalafileiden näköisiä kimpaleita. "Mustekalan lihaa", sanoi pussin etiketti. Soitin hätäpäissäni siskolleni, kaikkien örkkiruokien kuningattarelle ja kysyin, että ostanko sen, mitä mä sille teen!? Siskoni siis on uhannut joskus tulla meille vierailulle peräkärryn kanssa, jotta saa vietyä kotiin riittävästi örkkejä. No ylläri pylläri, sisko käski ostaa. Ei lonkeroita, ei mitään epäilyttävän näköistä. Lupaavaa. Kotimatkalla googlettelin ja kas, jossain sanottiinkin, että mustekala pitää keittää pitkään! Mä olen aina paistanut sen nopsaan ja marinoinut ja tuskaillut purkkarakenteen kanssa. Ilmeisesti ihan purkkaa en kuitenkaan ole tehnyt, koska örkinsyöjille mun keitokseni on kelvanneet, mutta tällaiselle rakenneongelmaiselle se vaan on ollut liikaa. No mutta, nythän kokeillaan keittämistä.

Sulaessaan kävi ilmi, että se fileen näköinen juttu olikin pussi. Heti alkoi tulla mieleen kaikki täytetyt mustekalat, mutta nyt keep it simple, stupid. Oletettavasti käsissäni (ihan kuin olisin uskaltanut koskea siihen käsin, hah!) oli mustekalan pää. Laitoin pään kiehumaan veteen, jossa oli reilu loraus valkoviinietikkaa, pari yksikyntistä valkosipulia ja chilisuolaa. Mustekala sai kiehua yli puolitoista tuntia ja kas, tuloksenahan olikin murea kala! Viipaloin mustekalan ja laitoin sen vielä marinoitumaan liemeen, jossa oli oliiviöljyä, valkoviinietikkaa, chilisuolaa, ripaus ruokosokeria ja sitruunamehua. Mustekala sai vielä marinoitua parikymmentä minuuttia ennen tarjollepanoa. Lisänä tarjosin sitruunanlohkon ja  aiolia elikkäs valkosipulimajoneesia. Ja tämähän toimi!

Puolisoni ehti maistaa ennen mua ja vastoin odotuksia, palaute oli välitön kehu. Tosin olin hieman epäileväinen, koska hän sanoi sen olevan "vähän samanlaista kuin maustesilakka, mutta lihaisamman oloinen". No totta tosiaan, rakenne oli juuri sellainen etikassa marinoidun silakan murea, mutta selkeästi lihaisampi. Ja maku oli toisenlainen, mutta tää ei ollut purkkaa! Ei tietoakaan kumimaisuudesta. Ihanan lihaisa, murea ja raikas mustekala ja valkosipulinen kastike toimi erinomaisesti. Ja kyllä, kuulkaas. Tämä toi mieleen häivähdyksen Turkkia ja kalaravintolaa. Juuri sitä nuoruuden makumuistoa, jota olen etsinyt! Tämä niin meni jatkoon!

Lapsellisen helppo focaccia ja herkkuja Italian henkeen

Miksi focaccia on lapsellisen helppo? No tietysti, koska sen ohje on NAM! Lasten keittokirjasta. Meillä on kotosalla tuo kirja ja siellä tosiaan on helppoja reseptejä, jotka sopii joko yksin lasten kokkailtavaksi tai sitten yhteiseen puuhasteluun.

Herkullinen focaccia syntyy (hieman kirjan ohjetta muokaten) näin:

3,5 dl 42-asteista vettä
1 pss kuivahiivaa
1 tl suolaa
0,5 dl oliiviöljyä
6-7 dl vehnäjauhoja

Päälle:
2 rkl oliiviöljyä
rosmariinia
kirsikkatomaatteja
oliiveja
(sormisuolaa)


Lämmitä vesi 42-asteiseksi. Lisää suola, n. 2dl vehnäjauhoja ja hiiva ja sekoita voimakkaasti. Lisää loput jauhot ja oliiviöljy ja vaivaa taikinaa tovi. Taikina saa jäädä selvästi esim. sämpylätaikinaa löysemmäksi. Peitä kulho liinalla ja anna taikinan kohota puoli tuntia. Vuoraa uunipelti tai vuoka leivinpaperilla tai jos haluat superherkullisen rapean pohjan focacciaan, voitele uunivuoka oliiviöljyllä. Kaada kohonnut taikina vuokaan ja tasoittele. Painele taikinaan halkaistut tomaatit ja oliivit ja ripottele päälle rosmariini. Valuta päälle oliiviöljyä. Peitä vuoka liinalla ja anna kohota vielä vartin verran. Paista leipää 225-asteisessa uunissa n. puoli tuntia. Nauti.


Lisäksi jääkaapista löytyi galia-melonia, vuohenmaitojuustoa, antipastoleikkeleitä, valkoista paprikaa ja basilikaa.

Ei ollut kuulkaas ollenkaan hullumpi iltapala. 

Syökää heppaa!

No ei se taida vallan tuntematon olla, mutta ilmeisesti kuitenkin monen ruokapöytään päätyy ennemmin nautaa kuin heppaa. Mä taas pyrin käyttämään mieluummin heppaa kuin nautaa. Miksikö? Kotimainen hevosenliha on eettinen valinta, se on edullisempaa kuin naudanliha ja se on pirun paljon mureampaa kuin naudanliha. Siinäpä syitä kerrakseen. Joskus muinoin hevosenlihaa pidettiin köyhälistön ruokana, hevosenruhoa on pidetty saastaisena, milloin mitäkin. Kuitenkin nyt jo moni tiedostaa, että hevosenliha on hieno raaka-aine jota soisi ihmisten käyttävän enemmänkin.

Heppatartar ja karamellisoitua selleriä

Aloitetaan eettisyydestä. Suomessa hevosta ei kasvateta tuotantoeläimenä. Tietenkään ei ole takuita siitä, miten hevosta on pidetty, mutta lautaselle päätynyt hevonen voi olla uransa päättänyt ravuri, loukkaantunut hevonen tai jonkun harrastajan polle. Jotkut karsastavat hevosenlihaa, koska hevonen on lemmikki eikä lemmikkejä syödä. Mäkin olen vanha heppatyttö, mutta siitä huolimatta näen hyvänä ratkaisuna sen, että heppa pääsee lautaselle mieluummin kuin lopetettavaksi, etenkin kun hevosen ruhon hävittäminen ei ole aivan ongelmatonta. Heppa tekee vielä viimeisen palveluksen ravintona. Hevosen lihan mainetta on koitettu parantaa hankkeiden avulla ja tuomalla ihmisten tietoisuuteen kotimaisen hevosenlihan laatu ja eettisyys. Kuitenkin teurastamoille ei tuoda lainkaan niin paljoa hevosenlihaa kuin niillä olisi kapasiteettia teurastaa ja Suomeenkin tuodaan ulkomaista hevosenlihaa, joka taas voi olla tehotuotettua. Mä itse ostan hevosenlihani Takaladolta, joka myy vain kotimaista lihaa. Mainittakoon tässä yhteydessä myös, että ostin juuri pakkaseen useamman kilon hepan paistia, kannattaa kyllä kun lihalla on hintaa kympin kilo. Mistä muusta eläimestä saat tuohon hintaan täydellisen mureaan paahtopaistiin sopivan lihan?

Olen myös kuullut väitteitä, ettei hevosenlihaa sopisi syödä kuin läpikypsänä trikinelloosiriskin vuoksi. Kuitenkin Eviran mukaan kotimaista hevosenlihaa voi huoletta herkutella vaikka tartarpihvinä.

No mutta, pääasiassa aion nyt hehkuttaa hevosenlihan erinomaista laatua. Heppaa voi käyttää ihan mihin vaan voi käyttää naudanlihaa. Hevosenliha on mureaa ja mehevää, ihanan maukasta. Melkeinpä sanoisin, että hepasta voi aina valita astetta "huonomman" lihan kuin naudasta. Eli hepan ulkofile pesee mureudessa usein naudan sisäfileen. Ainoa, mihin mun mielestä ei heppa sovellu, on jauheliha. En ole ostanut valmiiksi jauhettua heppaa joten täyttä varmuutta tästä ei ole, mutta joskus jauhoin hepan paistin jauhelihaksi kun tein burgereita ja jauheliha oli lähes puuromaista rakenteeltaan. Lihan täydellinen mehevyys hävisi ihan. Pienenä vinkkinä, myös tartarpihviin silppuan lihan veitsellä, en jauha myllyllä.

No, jos nyt silti jää ihmetyttämään, että mitä siitä hepasta voi tehdä, niin laitan alle linkkejä. Osassa on toki montaa muutakin lajia ruokaa, mutta myös heppaohjeet löytyy linkkien takaa.

Ensiksi nopeasti paistettua hepan filettä.

Tai sitten ihan perinteistä pihviä.

Ihana herkku on myös leikkeleenä myytävä kylmäsavuheppa ja piparjuurituorejuusto. 

Heppa sopii valmistettavaksi paahtopaistin tapaan, sisälämpötilat ja kypsyydet toimii ihan samoin kuin naudallakin. Mutta joskus paistin voi hauduttaa pitkään.

Aivan erityisen ihania on ulkofileestä tehdyt suussasulavat pienet lihapullat, jotka on erinomaisen ihana alkuruoka vaikka smetanan ja puolukka-rosmariinisiirapin kanssa tarjoiltuna.

Näiden lisäksi voi vaikka lihakastikkeeseen käyttää hepanpaistia, ulkofilepihvi toimii erinomaisesti burgerpihvinä, oikeasti vain mielikuvitus on rajana. Hevosenliha on aivan aliarvostettu herkku!

Vegaaniset nugetit

Mun lapseni esitti taannoin toiveen, että meillä olisi kotona vähintään kerran viikossa kasvisruokaa. Ensiksi mietin, että mikäs siinä. Joskus muinoin meni monta vuotta, etten laittanut liharuokia ollenkaan. Mutta kun aloin miettiä, mitä mä silloin kokkasin niin tulin siihen tulokseen, että mun lapselle ne ruoat on pääsääntöisesti ei, ei ja ei. Tietty voisi sanoa, että lapsi syö jos sen on nälkä ja näin, mutta kun toive tuli ihan eettisistä syistä niin kyllä mä ajattelin, että mä haluan löytää ruokia, joista lapsikin tykkää. Nyt ollaan kokeiltu eineksiä, mutta nyt kun olin yksin kotona, halusin kokeilla tehdä ruokaa itse.

Aloin miettiä kaikenmoisia raaka-aineita ja ajatus jalostui niin, että teen nugetteja, jotka ei oo vaan lihattomia vaan ihan kokonaan vegaanisia. Aloin pähkäillä, että millä mä saan nugetit pysymään kasassa. Polenta. Sehän on kiinteää. Sitten mulla oli muutaman kerran osunut silmiin hernerouhe, joten siinäpä raaka-aineet.

Ja kappas, tajusin jopa vähän mittailla asioita. Tosin mittana mulla oli juomalasi, mutta sovitaan, että se juomalasi oli 2 dl. Tarvitset:

2 dl hernerouhetta (ja vajaa litra vettä liottamiseen)

2 dl polentajauhoa

2 dl vettä

1 pieni sipuli silputtuna tai mieluummin n. 1 rkl paahdettua sipulirouhetta

suolaa

mustapippuria

meiramia

n. 2 rkl öljyä

sekä 

korppujauhoja leivittämiseen 

(öljyä paistamiseen)

Ensiksi kiehauta vajaa litra vettä ja kaada se kulhoon hernerouheen päälle. Anna rouheen turvota reilu puoli tuntia. Sen jälkeen kiehauta 2 dl vettä ja sekoita joukkoon polentajauho. Ota kattila pois levyltä. Kaada hernerouhe siivilään ja anna enimpien vesien valua pois. Ei tarvitse kuitenkaan valuttamalla valuttaa, rouheeseen saa jäädä hieman nestettä. Sekoita polenta, hernerouhe, mausteet ja öljy ja anna taikinan tekeytyä n. vartti. Taikinan pitäisi olla sellaista tönkön puuron paksuista. Hieman liian löysää käsin muotoiltavaksi. Sellainen huomio vielä, että tässä ohjeessa on huomattavan vähän vettä polentalle. Veden määrää säätelemällä saat kiinteämpää tai löysempää taikinaa. Polenta jämähtää aika lailla heti kiinteäksi möykyksi, joten sekoittaminen hernerouheeseen kannattaa tehdä heti. 

Sen verran vielä tuosta paahdetusta sipulirouheesta. En siis suinkaan tarkoita sitä ihanaa leivitettyä ja friteerattua kökköistä sipulia, joka on taivaallista vaikka burgerin sisällä. Tarkoitan nyt sellaisia maustehyllyssä olevia paahdettuja sipulihiutaleita. En oikeasti ole niin laiska, ettenkö jaksaisi silputa sipulia, mutta tuo paahdettu sipuli maistuu omanlaiseltaan ja joihinkin ruokiin tykkään käyttää juuri sitä hieman makean ja paahteisen makuista sipulia. Kannattaa ottaa osaksi omaa maustehyllyä!

Tein osan nugeteista uunissa ja ihan ok oli nekin. Mutta ei liene mikään salaisuus, että öljyssä paistaminen on aika oiva tapa tehdä herkullista ruokaa... Leivitys onnistui parhaiten siten, että ensin syvälle lautaselle reilusti korppujauhoja. Sitten vaan nokare taikinaa jauhojen päälle, lusikalla voi hieman laittaa jauhoja taikinaklöntin päälle. Toki tämän voi tehdä siististi lusikoilla taikinaa kääntelemällä, mutta parhaiten onnistui kun vaan iski kätensä jauhoihin ja muotoili käsin taikinasta pienen nugetin. Taikinasta tulee n. 25-30 nugettia. 

Nyt tarjolle ei-niin-kaunis vaihekuva kertomaan jotain sopivasta taikinan kiinteydestä. 

Nugetit voi paistaa joko uunissa (n. 225 astetta, n. 20 min välillä kääntäen) tai pannulla öljyssä (5-7 min/ puoli keskilämmöllä). 

Tällä kertaa tarjoilin nää lohkopottujen ja dippien kanssa, mutta miksei näistä voisi tehdä burgeripihvejäkin. Mun täytyy myöntää, että mä yllätyin tosi, tosi positiivisesti. Ei ollut yhtään sellanen "lihan korvike"-fiilis vaan nää oli tosi herkkuja ihan sellaisenaan! Uunissa paistetut nugetit laitoin pakkaseen, sieltä on helppo sulattaa juuri tarvittava määrä. Aion kyllä vielä käyttää ne pannun kautta...

Mintulla maustettu mustikkahillo

Joskus tapahtuu jotain täälläkin. Eli kotikylällä järjestettiin pikniktapahtuma. Aivan loistava idea sellaisessa kylässä, jossa ei tunneta edes vappupiknikiä (asia, jota en suostu ymmärtämään vieläkään, vaikka olen asunut täällä pian 20 vuotta) paitsi meidän leikkipuistossa, jonne se itse pienellä porukalla joka vuosi järjestetään. Noh, nyt kuitenkin oli tarjolla piknik, jonne pöydät, tuolit, tunnelmavalaistus ja musiikki tuli tapahtumajärjestäjän puolesta, ruoka- ja juomapuolta tarjosivat jotkut ravintolat ja omat kotikeittiöt, kuten meidän tapauksessamme. Neljään pekkaan lähdettiin piknikille ja teemaksi valitsimme Suomi 100. 

Sateisella säällä pidimme piknikin, mutta eihän me niin sokerista oltu etteikö oltaisi reilu pari tuntia vietetty aikaa hyvän ruoan ja juoman parissa. Mä olin luvannut tehdä pääruoaksi kylmiä herkkuja ja tarjolla olikin savulohimössöä, lihahyytelöä (siitä myöhemmin lisää), prässättyä nautaa, marinoituja sieniä, marinoitua raitajuurta ja erinäisiä kastikkeita. Vain yksi puuttui joukosta: leipäjuusto. Olin suunnitellut tarjota leipäjuustoa mustikka-minttuhillolla, mutta se hemmetin juusto jäi kotiin! Ei se mitään, tulimme siihen tulokseen, että tämä hillo olikin yllättäen erinomainen pari prässätylle lihalle, jonka ohje löytyy täältä. Tosin tällä kertaa olin kypsentänyt lihaa 24 h sous vide-kypsentimessä, mutta idea prässäämiseen oli aivan täysin sama. Kukapa olisi keksinyt parittaa mustikkahillon ja naudanlihan? En minä ainakaan, ellei se leipäjuusto olisi jäänyt kotiin. Lihat kuitenkin meni parempiin suihin, joten tässä hillo on tarjolla nyt sitten sen juuston kanssa. 

Noin lähtökohtaisesti sanoisin, että hillojen tekeminen ei ole mikään tuntikausien marttamainen suuroperaatio. Hilloa voi hyvin tehdä vain pienen satsin kerrallaan, jolloin ei tarvii suurimittaisia purkkienkuumennusoperaatioita tai muita mystisiä wanhan kansan oppeja. Pieni annos hilloa menee nopsaan ja säilyy sen aikaa vallan hyvin vaikka pakasterasiassa jääkaapissa. Jos hillon tekee putsatuista pakastemarjoista, kestää keittämisessä ehkä n. 20 min, joten annos tulee helposti siinä sivussa muun ruoanlaiton ohessa. Itse en tietenkään mittoja käyttänyt vaan tein hillon mitoilla "vähän", "tilkka", "keko" jne. Jos jotain epäilyttää tällainen suunnaton epätarkkuus niin internetin uumenista kaivoin erinäisiä hillo-ohjeita ja niistä mukailin teille tällaisen:

0,5 l mustikoita

tilkka vettä (itse tykkään, että hillossa on "lientä", joten laittaisin tähän hieman alle 0,5 dl)

1-1,5 dl hillosokeria

ripaus suolaa
n, 0,5 tl kuivattua minttua (tai maun mukaan)

Laita ainekset kattilaan ja keittele hiljalleen miedolla lämmöllä n. 20 min. Jäähdytä ja säilö vaikka pakasterasiaan. Itse tein tuosta vielä suunnilleen puolikkaan ohjeen, josta riitti hyvin neljän hengen piknikiin ja itselle jäi vielä pikkuisen maisteltavaksi juuston kanssa. Kuitenkin yllättäen sanoisin, että tämä toimii erinomaisesti pitkään kypsennetyn lihan parina, mutta miksikäs ei lettuhillonakin. Mansikka ja minttu on so last season, mustikka ja minttu on paljon parempaa!

Pikkuisen parempi leipävanukas

Löysin kaapista kuivahtaneen leivän. Teen useinkin sellaisia löytöjä, mä kun en itse hirveästi leivästä välitä eikä tuo lapsikaan niin. Puoliso kun lähtee reissuun niin kaapissa on aina paaaljon leipää, joka sitten meiltä kahdelta jää syömättä. Nyt herkkuhammasta kolotti ja olin jo paistamassa ritareita, mutta mieli teki vähän jotain muuta.

Taannoin tein bostonkakkua, jossa täytteessä oli täydellistä vanilijamössöä. Röhnää. Nam nam. Halusin tähänkin mössöä. Munamaidosta en tykkää yhtään, en tee edes makaronilaatikkoa munamaitoon. Munamaidon inhosta ja vanilijamössön ihanuudesta se sitten lähti. Tein leipävanukkaan, jossa leipä kostutettiin vanilijaröhnäaineksen, voin ja maidon sekoituksella. Mittoja en tietenkään käyttänyt, joten nämä mitat on hyyyyvin suuntaa-antavia. Sanotaan näin, että sen mössön tulee olla paksuudeltaan sellaista paksuhkoa lettutaikinaa vastaavaa. 

Eli:

8-10 palaa kuivahtanutta vaaleaa leipää

n. 50 g voita

n. 1 dl vanilijakreemiainesta

n. 2-3 dl maitoa

(kardemummaa)

mustikoita tai jotain muita marjoja

pintaan vähän ruskeaa sokeria

Eli kuutioi leipä ja laita kuutiot voideltuun uunivuokaan. Sekoita sulatettu voi, kreemiaines, maito ja halutessasi kardemumma. Tämä töhnä saa jäädä sellaiseksi löysähkön kiisselin paksuiseksi. Laita vuokaan vähän marjoja ja lusikoi päälle vanilijatöhnä. Pintaan vielä sokeria rapeuttamaan pinta. Paista n. 225 asteessa 15-20 minuuttia niin, että pinta on kauniin kullanruskea. Tarjoile vaikka jäätelön kanssa.  Niin tuhannesti parempaa kuin munamaitoon tehtynä. Ei ollenkaan sellaista lölleröä kuin munamaitoon tehty, mutta silti leipäpalat oli riittävän pehmeitä ja pullamaisen makeita. Hiukkasen vielä jäätelöä kaveriksi, niin hävikistä herkuksi-annos oli valmis.