sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Prässättyä possua ja supermuussia

Tein taannoin prässättyä nautaa ja ihastuin. Eilen ei kaupassa ollut sopivaa naudanlihaa, joten päädyin possuun. Ja pottumuussi, löysin ihanan tuunauksen perunamuussille täältä ja siitä se sitten lähti.



Ruoan valmistus alkaa mieluusti jo edellisenä päivänä. Ostin reilu kilon palasen kassleria. Hauduttelin sitä uunissa viitisen tuntia, mausteinaan hänellä oli chiliä, sipulia, valkosipulia, pippuria ja suolaa, päälle kiehuvan kuumaa vettä niin, että liha melkein peittyi.  Lämmöt uunissa oli ensimmäiset puolisen tuntia n. 200, sen jälkeen n. sadassa asteessa loput. Kun liha oli hajoavan kypsää, otin sen uunista ja annoin jäähtyä hetken. Sen jälkeen alkoi riipiminen. Ensin veitsellä, sitten käsin riivin possun muhjuksi, vähän kuin pulled porkia tehdessä. Muhjasin vielä hajoavan pehmeiksi hautuneet sipulit ja valkosipulit ja sekoitin lihamuhjuun. Tämän jälkeen liha sai vielä lisämakua suolasta, ruskeasta sokerista, texas pete-kastikkeesta ja mustapippurista. Sekaan vielä nokare sulatettua voita. Tän vaiheen tein lopulta käsin. Sitten mulla oli kulho, joka oli vuorattu tuorekelmulla. Liha kulhoon, painelu tiiviiksi ja käänsin kelmun reunat lihan päälle. Painoksi sopivan kokoinen astia, joka painaa lihaa tiiviisti. Sitten vielä astian päälle painoksi mitä nyt sattuu jääkaapista löytymään ja koko komeus yön yli jääkaappiin. Lopputulemana on hyvin tiivis ja maukas (ja rasvainen) liha, josta sitten leikataan viipaleita ja juuri ennen tarjoilua nää viipaleet paistetaan pannulla. Voissa tietysti. 


Perunamuussiin käytin jauhoisia perunoita. Toisin kuin alkuperäisessä ohjeessa, silppusin sipulin jo perunan keitinveteen. Vesi maustetaan suolalla. Kun perunat oli kypsiä, kaadoin vedet pois ja tilalle tilkka maitoa. Kuumensin vielä hellalla maidon kuumaksi, sen jälkeen ripaus ruskeaa sokeria ja survomaan. Mä en ole selkeästi mitään koulukuntaa, mulle käy kuohkea vatkattu muussi yhtä hyvin kuin survottu. Tällä kertaa survottua.  Kun muussi oli lähes valmista, ruskistin valurautapannulla iiiison nokareen voita, sekoitin muussiin ja muhjasin vielä tasaiseksi. 

Kastikkeeksi halusin jonkun hieman makealla twistillä. Kermainen omenakastike siis. Ostin kaupasta omenasosetta,  siitä se lähtee. Kuullotin kattilassa silputtua sipulia, sekaan ehkä reilu desin verran omenasosetta. Maustoin suolalla ja mustapippurilla ja keittelin hetken. Sekaan reilusti (melkein purkillinen) ruokakermaa ja sitten hauduttelua ehkä vartin verran. Jos tarve vaatii niin kastikkeen voi suurustaa vaikka vaalealla maizenalla. 

Lisänä annoksessa oli vielä keitettyjä ja sen jälkeen pannulla paistettuja, hunajalla, suolalla ja pippurilla maustettuja punajuurikuutioita. Tykkäsin annoksesta. Suolaista ja aavistus makeaa. Karamellimainen perunamuussi. Possu ja omppu. Meillä oli juomana punaviiniä, mutta luulen, että joku hyvä olut voisi toimia tän kanssa myös. Älkää kysykö mikä, mä en juo olutta. 

Laitetaanpa loppuun vielä alkuruoaksi nautittu tartarpihvi. Se oli ihan perus, eli hepan ulkofilettä silputtuna pieneksi, myrttisen suolakurkkua, makeaa sipulia ja punajuurta, joka oli keitetty ja sitten marinoitu balsamicolla, öljyllä, suolalla, mustapippurilla ja hunajalla. Lisänä mustapippuri ja suolankukka. Lapsi teki itselleen pelkistetymmän, mutta niin hienon version. 







lauantai 26. marraskuuta 2016

Marinoitua tonnikalaa ja hedelmää

Olen kaupassa pidemmän aikaa katsellut ihania, herkullisia persimoneja. Niin hyviä kuin ovatkin, en aina meinaa keksiä niille käyttöä. Nyt sain jostain päähäni, että haluan tarjota persimonia tonnikalan kanssa. Mutta mitenkäs kun kalat yleensä haluaa kaverikseen jonkun kirpsakamman hedelmän? No siitä se ajatus sitten lähti. Eli jos tekee raakaa tonnikalaa ja marinoi sen jollain niin happamalla, että se väkisinkin kaipaa kaverikseen jotain makeaa. Juu, näin teen. Pakastimesta tonnikalapihvi ja puolijäisenä viipalointi ohuiksi siivuiksi. Marinadiin vähän öljyä, reilusti valkoviinietikkaa ja chilisuolaa. Annoin maustua kymmenisen minuuttia, sillä aikaa kuorin ja soseutin persimonin ja sitten vaan tarjolle.


Maku oli hyvä. Hapan marinadi, suolaisuus ja makea hedelmä toimivat kivasti yhteen. 

Päädyin kyllä tekemään toisenkin kokeilun. Eli mausteeksi soijakastiketta ja miriniä. Taas lyhyt marinointi ja tarjolle. Päälle vielä vähän ruskeaa sokeria ja sen sitten ruskistin pikku liekinheittimelläni. 


Tässäkin suolaisuuden ja makeuden yhdistelmä oli hyvä, poltetun sokerin makeus on ihanan karamellimainen. 

Oikein kivat ekat kokeilut, mutta... Kumpikin annos kaipaisi selvästi jotain kivaa rapeaa. Mikähän se voisi olla? Mietin, että jos tekisi niin, että paistaisi tonnikalasta pinnan kiinni, sitten vasta siivuttaisi ja marinoisi. Se voisi toimia, mutta ei siltikään tuo rapeutta. Jotain rouskuvan rapsakan kivaa joka suupalalle?

Ai niin, loput persimonsoseet meni oikein hyvin aamiasjugurtin kaverina. 


sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Rommia, rommia, rommia. Ja hummeria.

Edellisessä postauksessani kerroin, että olen kehittänyt mieliteon valmistaa hummeria. Koska itse olen örkkirajoittunut, päätin hyödyntää hummerinvalmistuksessa ystävääni. Meille tarjoutui vähän yllättäen mahdollisuus pitää ihan aikuisten kesken illanistujaiset ja kun mainitaan sana illanistujaiset, mä alan välittömästi suunnitella ruokia. Hummeria siis. Tai no, saman tien sitten kolmen ruokalajin setti, mitä sitä kursailemaan... Työnjaoksi sovittiin kaverille hummerin suolistaminen ja samppanjan avaaminen, mulle muu. Tosin meille kävin niin hassusti, ettei Alkossa myyty samppanjaa. Tai olisi kai myyty, mutta kun ystäväni oli mennyt ostoksille ja sanonut ruoan olevan hummeria, oli myyjä sanonut, että me ei haluta samppanjaa vaan me halutaan tällaista valkkaria.

Terkut vaan Sutelan Alkoon, olit harvinaisen oikeassa! No mutta asiaan.


Tästä lähdetiin. Olin etsinyt valmiiksi youtubesta opastusta hummerin kuorimiseen ja siis vau, sehän meni ku Strömsössä! Hummerimme tosin oli yksikätinen yksilö, mutta niiiin hienosti siitä saatiin lihat irti. Tai saatiin ja saatiin, mä en pystynyt edes kunnolla katsomaan koko operaatiota. 


Mä olin päättänyt liekittää tuon ja tehdä sille rommi-chili-voikastikkeen. Olin ensin keitellyt tummaa rommia ja chiliä, osan siitä otin talteen voikastiketta varten, osan keittelin jälkiruoalle ruskean sokerin kanssa siirapiksi. Voikastike oli... voikastike. Lopputulos oli kyllä oikein hyvä, mutta valmistus oli mallia "Oho, tänne vähän lorahti valkoviinietikkaa, no laitetaan lisää rommia, onkohan täällä tarpeeksi keltuaisia, voi ruma sana, tää ei sakene, eikusakenee...", eli ei siitä sen enempää. Rommia, valkoviinietikkaa, suolaa, ruskeaa sokeria, chiliä. Siinä mausteet. Rommi ja chili maistui mietoina, mutta oli kyllä hyvä kastike. Osa hummerista silputtiin, osa liekitettiin. Nopea paistaminen ja liekitys tummalla rommilla. 

Mutta mutta... mähän olin saanut päähäni tehdä surf'n turf-alkuruokaa. Joten hummeri sai kaverikseen pienen tartarpihvin hepan ulkofileestä. Lisukkeeksi salottisipulia, Myrttisen suolakurkkua, punajuurta ja paahdetulla valkosipulilla maustettua smetanaa. Pari isoa kapristakin ja tietysti mustapippuri ja suolankukka. Punajuuria ei raakana kaupassa ollut, joten oikaisin ja ostin säilykepunajuuria, jotka viipaloin ohuiksi ja marinoin hetken balsamicossa, ruokosokerissa ja mustapippurissa. 

Surf'n turf, olkaa hyvä:


Koska luvassa oli samppanjaa, olin tehnyt mangosorbettia, jonka ajattelin toimivan hyvin samppanjalorauksen kanssa välisorbettina. Paitsi ettei meillä ollutkaan samppanjaa. No, ei se mitään. Vaalea rommi ajaa saman asian. Sorbetti oli yksinkertaisesti puolijäistä mangoa soseutettuna, yksi valkuainen vaahdotettuna ja ruskeaa sokeria. Ja takas pakkaseen jäätymään.  En tehnyt tästä erityisen makeaa ja sellaisena toimi hyvin. 



Pääruokana oli ankkaa ja paistettua polentaa. Tein polentan jopa pussin ohjeen mukaan, paitsi maustoin vielä muskottipähkinällä ja reilulla määrällä parmesania. Laitoin polentan tekeytymään jääkaappiin ja paistoin siitä palaset annokseen. Paistaminen ei mennyt Strömsösti, en tiedä mikä menee pieleen mutta en vaan osaa. Ei tule rapeaa pintaa ei. Paistoin tän ankanrasvassa, samoin kuin salottisipulit. Ankka sitten. No, miedolla lämmöllä aloin paistaa nahkapuoli alaspäin, sitten kun rasva oli sulanut, käänsin. Maustaminen suolalla ja pippurilla. Olen joskus tehnyt uunissa valmiiksi, mutta pannullakin saa kyllä ankan paistettua sopivan raa'aksi. Nyt kyllä täytyy sanoa, että kun joskus olen irroittanut nahkan ensin, silpunnut sen ja paistanut nahkan erikseen rapeaksi, niin se vaan toimii paremmin. Mutta hyvä kypsyys, hyvä ankka. 

Kastikkeina oli kermainen kahvikastike. Eli vettä, pikakahvijauhetta, ripaus suolaa, mustapippuria ja ruskeaa sokeria. Reilusti kermaa ja koska rommi oli päivän teema, loraus tummaa rommia. Suurustus vaalealla maizenalla. Hyvää. Toisena kastikkeena puolukkakastike. Keitin puolukat ja survoin niistä siivilän läpi sen mitä irti lähti. Suolaa, pippuria, ruskeaa sokeria ja hieman rosmariinia. Tämän suurustin ruskealla maizenalla.  Ja muuten hei, kerrottakoon tässä vaiheessa, että maizenathan on sellaisia idioottivarmoja suurustajia, eikös? Ei voi mennä pieleen? Paitsi että voi. Juu, onnistuin saamaan kahvikastikkeen ensin paakkuiseksi. Superkokki asialla. No, mutta kyllä se siitä tokeni. 


Juomana oli tällainen herkku Tallinnasta. Olin tätä nautiskellut Dominicissa just ankan kanssa, joten tiesin sen toimivan. 


Viimeisenä muttei vähäisimpänä jälkkäri. Kaverini ehdotti kookospannacottaa, mutta mulle siitä juolahti mieleen creme brulee. Ihan koska rakastan sitä rapsakkaa sokerikuorta. Kookoscremebrulee it is, mutta hei... ei unohdeta rommia. Ajatuksena oli se mangosorbetti, chili-rommisiirappia ja kookoscreme brulee, mutta kun aloin miettiä kookosmaidon makua niin hei, sehän suorastaan huusi lorausta tummaa rommia. Ja saikin sen. Ja voi itku kun olikin hyvää. Noin suurin piirtein tässä oli pieni pahvitötsä kookoskermaa, n. 3 dl kuohukermaa, ruskeaa sokeria ja vaniljiasokeria. Ja sitä rommia. Nämä kuumensin kattilassa niin, että sokeri liukeni. Lisäksi viisi keltuaista, joiden rakenteen olin vatkannut rikki. Kermaseos vatkataan sekaan ja kaadetaan annosvuokiin. Vuoat syvälle uunipellille, pellille reilusti vettä ja koko komeus uuniin hieman reilu sataan asteeseen reilu tunniksi. Jäähdytys jääkaapissa, juuri ennen tarjoilua päälle ruskeaa sokeria ja pikku pikku liekinheittimellä sokerin sulattaminen. Tämän kai voi tehdä myös oikein kuumassa uunissa grillivastuksen alla hyvin nopeasti, ettei annos kuitenkaan kuumene. Lisukkeeksi mangosorbettia ja chilirommisiirappia. 

Ja mikähän tän aterian kruunasi? No se jälkkäriviini. Niin kertakaikkisen täydellistä. Että lisää terkkuja sinne Alkoon, ootte ihania! Tämänkin putelin toi kaverini tullessansa, kuulemma kun myyjälle kerrottiin jälkkärin sisältävän kookosta, hän ei ollut tarjonnut vaihtoehtoja. 


Ja siis oikeesti, tää oli niin hykerryttävän hyvä yhdistelmä. Sellainen hihityttävän hyvä. Niin loistava, että olisin jo suin päin rakastunut itseeni, ellen olisi minä. No, ehkä mä rakastuin vähän siihen Alkon myyjään. Ihanalle aterialle täydellinen päätös. 









lauantai 19. marraskuuta 2016

Mitä ruoanlaitto oikein on?

Ruoka. Energian lähde, vatsan täyte. Sitähän se on. Joten ruoanlaitto on sitä, että valmistetaan ravinnoksi soveltuvista ainesosista tuote, joka maun ja rakenteen puolesta soveltuun siirrettäväksi suun kautta vatsaan. Eikös niin? Kiireisinä arkipäivinä ulkoistan tuon niin, että ostan kaupasta maun ja rakenteen puolesta sopivia käyttövalmiita tuotteita siirrettäväksi suun kautta vatsaan. Mutta sitten tulee viikonloppu. Viikonloppu on jotain muuta.

Tällaisella harrastelijakokkaajalla on varmasti hieman erilainen näkökulma ruoanlaittoon kuin monella muulla. Joko ammattilaisella tai enemmän asiaan vihkiytyneellä harrastajalla. Olen nuorempana tykännyt laittaa ruokaa paljonkin. Mutta nyt viimeisen muutaman vuoden aikana olen löytänyt tuon innostuksen uudestaan. Ja nyt puhutaan innostuksesta. Se ei ole mitään "on ihan kivaa laittaa ruokaa"-tyyppistä ajanvietettä vaan ihan täyttä innostusta. Oma osuutensa asiaan on varmasti sillä, että arki menee aikataulutetusti. Haastava, stressaava työ, arki-illoista osa menee lapsen harrastuksiin kuskaamisiin, koira on lenkitettävä, pyykit pestävä, kaupassa käytävä. Mukavuudenhaluiselle laiskiaiselle ihan riittämiin etenkin kun välillä työpäivät tuppaavat venymään virka-ajan ulkopuolelle. Tässä kohtaa täytyy sanoa, että arvostan suuresti mun ja lapseni saumatonta yhteistyötä arjen sujumiseen ja arvostan suuresti myös sitä, että silloin kun mieheni ei ole työreissussa, mä aika pitkälle saan sluibailla arjen. Noh, takaisin viikonloppuun. Ja siihen miksi ruoanlaitto on ihanaa. Se on ihanaa osin siksi, että ei ole kiire. Aikataulutettua kyllä, koska sorbetti pitää saada pakkaseen viimeistään puolilta päivin, jotta se ehtii jäätyä, lohi ehtii paistua just sillä aikaa kun risoton pahin sekoitteluvaihe on tehty. Mutta mun pääni järjestelmällinen osuus rakastaa aikatauluja. Ja kun sitten joskus saan ison aterian ajoitukset menemään nappiin ja kaikki on valmista samaan aikaan eikä mikään joudu odottamaan, se tuo hyvää mieltä. Yksi syy tykätä ruoanlaitosta. Toinen syy on se, että arjen hallinta on sellaista, että sen on pakko toimia. Töissäkin olis vähän niinku pakko onnistua edes kohtuullisesti. Mutta ruoanlaitto. Se on asia, jossa saan epäonnistua ihan rauhassa. Voi ihan hyvin epäonnistua, opetella, kokeilla ja ainoa seuraus on se, että ateria nyt oli... ateria. 

Mutta se perimmäinen syy. Hyvät maut, uuden oppiminen. Mulle ruoanlaitto ei ole reseptien seuraamista. Mä en kertakaikkiaan saa mitään onnistumisen tunnetta siitä, että toistan valmiin reseptin. Juu, se voi olla hyvää, se voi olla tosi herkullista, mutta mä en saa siitä onnistumisen tunnetta, sitä hillittömän hyvää mieltä siitä, että "Mä tein tän!". Se ei silloin ole mun ruokalajini, se on kopio jonkun muun ruoasta. Mulle ruoanlaiton perimmäinen nautinto tulee siitä, että luon jotain itselleni uutta. Toki varmasti monet mun ruokalajit on tehty moneen kertaan lähes samoilla variaatioilla, mutta se ei haittaa. Mulle on aivan eri asia lukea resepti, poimia sieltä tietyt kohdat ja alkaa päässäni jalostamaan sitä. Yrityksen ja erehdyksen kautta oppia tekemään joku ruoka. Esimerkiksi voikastike on edelleen mulla sellainen ruoka, joka voi onnistua erinomaisesti tai sitten jäädä liian löysäksi tai mennä liian töhnäksi. Joku ratkaisisi ongelman mittaamalla ainesosat, mutta kun se ei ole hauskaa. Hauskaa on se, että oppii tekemään sen pirun kastikkeen silmämääräisesti. 

Kuva: wikipedia


Luen paljon ruokablogeja, mulla on jokunen keittokirja. Luen niitä, etsin ideoita, varastan ideoita. Mutta en vaan halua käyttää valmiita reseptejä. Etsin uusia makuyhdistelmiä. Vohkin kivoja kikkoja, pikku yksityiskohtia. Saan päähänpinttymiä. Yksi sellainen on valmistaa tänään hummeria. Ainoa ongelma on,  että hummeri on örkki ja mä en oikein pysty koskemaan niihin. Koitin katsella youtubesta hummerinkuorintavideoita, mutta inhon väristykset toi melkein vedet silmiin. Mutta kun mä haluuuuuun. Problem solved, kysyin ystävältäni, että jos hän kuorii sen saamarin hummerin niin mä teen kaiken muun. Asiasta päästiin yhteisymmärrykseen. Tosin hänkin joutuu käyttämään niitä juutuubivideoita, koska ei ole ikinä hummeria perannut. Aion liekittää sen elukan. Ja olen tässä arponut, että teenkö sen kanssa jotain majoneesikastiketta, smetanakastiketta vai ehkä voikastiketta. Ja tätä tekstiä kirjoittaessani päätin, että teen voikastiketta. Olenpahan sitten sen kanssa yhden kastikkeenteon lähempänä sitä hetkeä, kun voikastike onnistuu (lähes) poikkeuksetta. Tosin tänään aion maustaa sen tummalla rommilla ja chilillä. 

Mä uskoisin, että mun lähipiirini on tottunut siihen, että ikinä ei tiiä mitä saa kun mä alan kokata. Joskus onnistuu, joskus ei. Mutta mä nautin joka hetkestä. Ja voin nyt jo sanoa, että jos tuo eksoottisen merihirviön valmistus onnistuu siinä määrin, että lautaselle päätyy jotain, joka oikeasti maistuu hyvältä (en edes uskalla toivoa, että se myös näyttäis hyvältä) ja rakennekin olisi edes sinne päin, niin ne on niitä hetkiä, miksi mä tykkään käyttää monta tuntia päivästä yhden aterian valmistamiseen. Mielessäni oon makustellut eri makuyhdistelmiä (edelleen en ole päättänyt, millä alkoholilla sen liekitän), miettinyt suutuntumaa, ajatellut makupareja. Chili ja rommi on muuten erinomainen makupari. Huomenna kerron teille, miten kävi. 

Ja hei, ei me nälkäisiksi jäädä, vaikka menis pieleen. Pääruoaksi on takuuvarmaa ankkaa. 

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Ouzosimpukoita, karitsakebakoita ja vähän muuta

Aloin tuossa viikolla miettiä, että en ole tainnut laittaa ruokaa kahteen viikkoon. Kyllä, kahteen kokonaiseen viikkoon. En ainakaan muista, ehkä korkeintaan jonkun nopean lohipastan. Joo, se on tainnut olla mun ainoa kulinaristinen saavutukseni. Kaksi edellistä viikonloppuakin oon ollut reissussa, joten ei oo ollut mulle tyypillisiä viikonlopun "kokkaan kaiken"-juttujakaan. Arki on ollut yhtä matalalentoa ja aloin jo alkuviikosta isosti kaivata rauhallista viikonloppua ja rauhallista ruoanlaittoa.

Perjantaina olin vielä Helsingissä palaverissa, tuumailin itsekseni, että tuleepahan pitkä päivä ja pitääkö mun lähteä hakemaan McPäivällinen. En jaksa muuta. Sitten tulikin ihanalta ystävältä viesti, jossa hän kutsui mut syömään pihviä ja uunijuureksia. No mutta... No, pystyinhän mä siihen taipumaan. Bussissa istuessani tajusin, että kas, mähän voin sitten kutsua tän ystävän lapsineen lauantaina syömään, ettei hänen tarvii pitkän työpäivän jälkeen kokata. Siispä sain erinomaisen pihvipäivällisen ja kun sen jälkeen lähdin noutamaan lasta Prismasta joulukalenterinmyynnistä, kävin samalla vähän isommin ruokaostoksilla. Matkaan saattoi tarttua myös iiiiso vaaleanpunainen yksisarvinen, mutta ei siitä sen enempiä. 





Viime viikolla silmiini osui kaapista käyttämättä jäänyt (ylläri...) ouzopullo. Vähän aikaa mietin, että minkä kanssa ouzoa voisi käyttää ja päätin, että simpukoiden. No nyt mulle oli tulossa kaveri, joka syö kaikkea, ainakin melkein. Siispä ouzosimpukoita ainakin. Pitkän aikaa arvoin mausteita, laitanko tilliä vai persiljaa, laitanko chiliä, mitä mä laitan. Mutta tämmönen tuli. Eli aloitettiin putsaamalla simpukat. Jälkikasvua kiinnosti kovasti, "snäppääkö" eli nappaseeko avonaiset simpukat. Tää tutkittiin yhdessä, auki olleet simpukat kopautettiin pöytään ja ne, jotka eivät snäpänneet eli sulkeutuneet eli koittaneet napata sormesta, päätyivät hävikkiin. Pesin simpukat ja veitsellä poistin parrat. Silppusin salottisipulia ja pari yksikyntistä valkosipulia ja kuullotin niitä hetken öljyssä. Kaadoin sekaan n. desin ouzoa ja keittelin hiljalleen ehkä vartin verran. Lisäsin ripauksen cayennea ja kaadoin simpukat ja tuoretta tilliä sekaan ja kansi päälle. Keitin simpukoita viisi minuuttia, välillä pari kertaa varovasti kääntelin reikäkauhalla. Simpukat avautuu keitettäessä, kiinni jäävät pitää jättää syömättä. Otin simpukat reikäkauhalla kattilasta tarjoiluastiaan ja lorautin kevyesti purkillisen kuohukermaa ja lisää tilliä perään. Keittelin tätä lientä kymmenisen minuuttia ja kaadoin simpukoiden päälle. Lisäksi vielä tilliä ja valmista tuli. 

Jo kaataessani ouzon kattilaan tulin siihen tulokseen, että tämä ei voi mennä pahasti pieleen. Tuoksu oli aivan mielettömän hyvä. Ensimmäisen simpukan kohdalla hieman tuumin, että olisiko ouzon maun pitänut olla voimakkaampi, mutta ei. Tää oli just hyvä näin. Ja hyvät ihmiset, siihen on syynsä, että se ouzo on jäänyt juomatta. Eli mä en ouzosta tykkää eikä puolisokaan, joten kaappiin on jäänyt Kreikan-tuliainen. Mut tää ruoka itsessään jo voi olla syy ostaa ouzoa. Vähän arvuuttelin sitäkin, miten ouzo ja kerma toimii, mutta erinomaisesti. Kerma pehmensi makuja ihanasti ja valmistusvaiheen voimakas, vähän lakritsamainen tuoksu vaihtui ihanaksi aniksen vivahteeksi. Cayenne toi mukavasti potkua makuihin. Tilliä vai persiljaa, no, hyvin toimi tilli, ei valittamista. En osaa sanoa, olisiko persilja tuonut jotain uutta tähän, mutta jatkossa kun simpukoita teen, saattaa tämä mennä hyvinkin ohi valkoviinisimpukoista. Ihan pakko oli nimittäin patongin puuttuessa paahtaa leipää, että sai lähmittyä lautaselta viimeisetkin liemet...


Lohkopotut oli niin perus kuin olla voi. Hyvin pestyt rosamunda-perunat lohkottiin ja laitettiin kulhoon. Päälle oliiviöljyä ja chilisuolaa. Uunissa n. puoli tuntia, lämpötila varmaan n. 175. Lopussa laitoin hieman kuumemmalle ja grillivastuksen päälle kun tuntui, ettei potuissa ollut väriä. Perushelppoa. Pesee kaupan ranskikset mennen tullen. 



Lisäksi Prismasta tarttui mukaan pieni pala lohta ja karitsan jauhelihaa. Lohen leikkasin pötkylöiksi, pyöräytin korppujauho-suola-pippuriseoksessa ja paistoin nopeasti uunissa kypsäksi. Helppo homma. Karitsasta tein kebakoita. Maustoin jauhelihan paahdetulla valkosipulilla, tuoreella silputulla mintulla (ruukussa luki vahva minttu), chilisuolalla ja mustapippurilla. Valkosipulin paahtaminen on muuten helppoa ja antaa makuihin ihan uutta pehmeyttä ja vivahdetta. Mä käytän yleensä yksikyntisiä valkosipuleita. Leikkaan kuoreen siihen ei-kantapuoleen pienen viillon (tämä on tärkeä, tärkeä työvaihe ellei halua siivoushommiin...) ja laitan uuniin n. 200 asteeseen ehkä vartiksi niin, että valkosipuli pehmenee. No joo, lihan sekaan mausteet ja möyhintää käsin. Puristelin massan varrastikkujen ympärille ja paistoin uunissa kypsäksi, oliskohan ollut n. 180 astetta (kiertoilmauuni) ja reilu vartti. Näistä tulee melko kiinteitä ja kuivia, joten jos tykkää rasvaisemmista niin kannattaa laittaa osa vaikka possun jauhelihaa. Mulla oli reilu puoli kiloa jauhelihaa, yksi yksikyntinen valkosipuli, suolaa, pippuria ja ehkä 10-15 mintunlehteä. 

Vähän vahingossa tästä tuli melko Kreikka-teemainen ateria. Joten kastikkeetkin sen mukaan. Kreikkalaista jugurttia siis. Toinen kastike sai mausteekseen raakaa silputtua valkosipulia, tuoretta minttua, chilisuolaa ja ripauksen ruskeaa sokeria. Tää oli noiden kebakoiden kanssa erinomaista. Toisessa oli jugurtin sekaan laitettu vähän majoneesia, paahdettu valkosipuli, suolaa ja ripaus ruskeaa sokeria sekä persiljaa. Lisäksi oli salaattia joka oli yksinkertaista kuin mikä. Pieneksi silputtua kurkkua, tomaattia ja jäävuorisalaattia. Toinen satsi ihan tällaisenaan, toinen satsi maustettiin persiljalla ja kastikkeella, jossa oli oliiviöljyä, valkoviinietikkaa, sitruunamehua, chilisuolaa ja ripaus ruskeaa sokeria. 

Ja ettei syöminen lopu kesken, oli vielä pitsakierteitä. Hieman poikkesi teemasta. Tää meni vähän silleen, että lapsen piti leipoa ne. Hän teki kiltisti pitsataikinan johon mulla on jopa ohje, koska tää on hänen omasta keittokirjastaan. No mut koska olin unohtanut leivinpaperin ja häädin lapsen kauppaan, mä lupauduin tekemään kierteet loppuun. Lisäksi jouduin kauppareissusta antamaan heidän katsoa leffaa ja syödä popparia. No, mut mun ei tarvinnut käydä kaupassa. Joo, Eli tehdään taikina alla olevan ohjeen mukaan. Kaulitaan neliöksi, päälle tomaattikastike, joku täyte (tuossa kinkkua) ja juustoraastetta, kääritään rullalle, viipaloidaan ja laitetaan pellille ja paistetaan. Jos haluaa "pitsatikkareita", noihin voi vielä tuikata varrastikun. Tämä pitsapohjan ohje löytyy NAM!-lasten keittokirjasta.

2,5 dl kädenlämpöistä vettä
25 g tuoretta tai 11 g kuivahiivaa
1 tl suolaa
n. 6 dl vehnäjauhoja
0,5 dl oliiviöljyä

Meillä on aina kuivahiivaa, eli sekoitetaan hiiva ja suola jauhoihin ja lisätään nesteeseen. Vaivataan taikinaa, lisätään öljy ja vaivataan vielä. Peitetään kulho liinalla ja annetaan kohota vähintään puoli tuntia (nyt taisi olla toista tuntia). Oli kyllä hyvä taikina tällä kertaa, en tiedä vaikuttiko kohoamisaika vai oliko mittasuhteet vaan niin kohdillaan. Kyllä, lapseni joskus koittaa tehdä reseptin mukaan, mutta joutuu hänkin elämään sen tosiasian kanssa, että meillä ei sitä desimittaa ole... Noita kierteitä kun tekee, niin paistoaika on sellaisen 15-18 min hieman alle 200-asteisessa uunissa. 

Jälkkäriksi nautittiin vielä popcorn-kinuskijäätelöä. Jäätelön pohja oli ylläripylläri 4 dl kuohukermaa löysäksi vaahdotettuna, sekaan kaksi pikkupurkkia (ainakin Prismasta löytyy 90 g:n purkkeja neljän purkin pakkauksessa) kondensoitua maitoa. Sinne sekaan n. puoli pussia voipoppareita. Purkkiin ladotaan tätä massaa ja (valmista, jossain oikaisin) kinuskikastiketta ja pakastetaan n. kuusi tuntia. Annokseen päälle ripotellaan vielä vähän suolankukkaa. Tämä hävisi niin nopsaan, ettei kuvata ehtinyt. 

Sellainen päivällinen. Laski taas stressitasoa huomattavasti. Ystäväni totesi, että tässä maistuu Kreikka. Ei ehkä niitä aidoimpia Kreikan juttuja, mutta joo, ihan selkeästi tuossa maistui jälkkäriä lukuunottamatta Kreikka. Pitsakierteet kai teki pienen koukkauksen Italian suuntaan, mutta kun kuitenkaan ei ollut alun perin suunnitelmissa mikään Kreikka-päivällinen niin väliäkö hällä. Tai muutenkaan. Bonuksena tässä vielä kävi niin, että lapseni lähti yökylään ja mulla oli suunnitelmissa nauttia yksinäisessä, hiljaisessa talossa muutama lasi kuohuviiniä ja katsella jokunen jakso Gilmoren tyttöjä. Lopputuloksena torkahdin ensimmäisen kerran ennen yhdeksää, alle tunti vieraiden lähdettyä. Mutta sanoisin, että päivällinen täytti tarkoituksensa monella tapaa.