Petite tender, kantarellimuhennosta ja palsternakkaa kahdella tapaa.

Nautiskelin ajasta yksin kotona ja siihen liittyi tällä kertaa kokkailu. Alkuruoaksi tein kampasimpukoita, mutta niistä myöhemmin lisää. Pääruoaksi tein petite tenderiä. Petite tender on hieman vähemmän tunnettu naudan ruhonosa, joka mureudellaan pesee ulkofileen mennen tullen. Ja hinnaltaankin on edullisempaa eli oikein varteenotettava vaihtoehto. Olen syönyt huonompaa sisäfilettäkin. Petite tender leikataan lavan reunasta, mutta sitä voi käyttää sisäfileen tapaan, joskin se on ohuempaa ja siten sen saa ihan kivasti pannulla paistettua kokonaisena sellaiseksi medium miinukseksi. Mulla oli nyt käsittelyssä pieni, reilu kolmesataagrammainen pötkylä, joten sen olisi saanut kypsemmäksikin ilman uunia.

Ensiksi tein palsternakkasipsit eli kuorimaveitsellä leikkasin siivaleita palsternakasta, friteerasin ne öljyssä ja maustoin suolalla. Palsternakan ohuesta päästä leikkasin somia pikku palasia karamellisoitavaksi. Seuraavaksi kuitenkin liha. Putsasin lihan ja paistoin sen pannulla, ensin kuumemmalla pannulla ruskistus ja sen jälkeen kypsennystä miedommalla lämmöllä. Pannulla oli myös muutama valkosipulinkynsi halkaistuna, kuorineen päivineen. Lisäksi paistoin lihan vain suolalla ja pippurilla. 

Samaan aikaan tein sienimuhennosta. Eli pannulle ensin voita ja salottisipulia. Sitten sienet ja smetanaa maun mukaan. Maustoin suolalla, mustapippurilla ja ripauksella ruskeaa sokeria ja hauduttelin sen aikaa kun liha ja karamellisoidut palsternakat valmistuivat. 

Kun liha lähti lepäämään, laitoin pannulle palsternakanpalaset. Hieman voita, hieman ruskeaa sokeria ja hieman suolaa. Näitä kun paistoi keskilämmöllä niin palsternakkaan tuli ihanan karamellinen pinta. Pienet palsternakanpalat kypsyivät juuri sopiviksi sillä aikaa kun liha lepäili. Kun liha oli levännyt n. 10 minuuttia, viipaloin sen ja kokosin annoksen. Oli kyllä kertakaikkisen mukavan syksyinen annos ja lopulta helppo valmistaa. 

Kokeilemisen ytimessä

Mä en ole taas hetkeen postannut mitään. Se ei suinkaan johdu siitä, etten ole kokkaillut ja kokeillut vaan siitä, että nyt mä olen kokeilemisen ytimessä. Kaikkihan katsoo Australian Master Chefiä, eikö niin? Ja taas siellä on tehty dumplingeja. Joka paikassa tehdään dumplingeja. Kaikki tekee niitä! Kaikki osaa tehdä niitä. Paitsi mä. En oo ikinä tehnyt. Karmeaa, tilanne pitää muuttaa!

Nyt ollaan tässä vaiheessa. Joku tietty ottaisi jonkun ohjeen ja tekisi sen mukaan ja olisi tyytyväinen. Mä en. Mä oon googletellut eri ohjeita taikinalle. Osaan tulee kananmunaa, osaan ei. Joihinkin tulee vehnäjauhojen lisäksi perunajauhoja, joihinkin ei. Jotkut uppopaistetaan, toiset keitetään. Mulla oli selvä visio itämaisesta makumaailmasta ja broilerista.

Ekalla kokeilukerralla uppopaistoin osan, mutta niistä tuli mun makuun liian... kaikkea. Osan valmistin niin, että paistoin ensin pannulla öljyssä pohjaan värin. Sitten tilkka vettä päälle, loraus soijaa sekaan, levy pienemmälle ja kansi päälle. Välillä kääntelin. Kansi pois ja vielä vähän lämpöä niin, että neste on melkein haihtunut. Tämä oli hyvä. Tää oli tosi hyvä!

Täytteessä oli myös kaksi vaihtoehtoa.  Pohjana molemmissa oli broilerin jauheliha. Toisessa mausteina oli tuore inkivääri, tuore chili, valkosipuli ja tuore korianteri. Ehdoton voittaja. Toinen ei ansaitse edes mainintaa. Mut nyt toisen kokeilukerran jälkeen aloin miettiä, että mitäs jos sisälle laittaisi lihan lisäksi vaikka silputtua kiinankaalia? Tai jos näille tekisi lisukkeeksi jonkun nopsaan wokatun kiinankaalihässäkän tai jotain. Rapeutta jäin nyt hieman kaipaamaan.

Nyt tosiaan oon siinä vaiheessa, että olen keksinyt just täydellisen valmistustavan. Taikina... mä tykkäsin. Ei suolaa lainkaan, sopiva suola tuli soijavedessä kypsentämisestä. Mut olikohan tässä nyt hieman liikaa perunajauhoa? Mies sanoi, että oli jotenkin sen oloisia, että onko taikina kypsää vai raakaa, vaikka voin taata, että kypsää oli. Seuraavaksi vähennän perunajauhon määrää.

Tarjolla ollut makea soija-chili-sitruuna-inkivääriliemi on ihan valmis setti, ei kaipaa enää mitään. Siinä taustalla oli mun suosikki ponzu-liemi, joka nyt sai sekaansa tuoretta chiliä ja ruskeaa sokeria ja keittelin siitä kastikkeen. Eli 1 osa soijaa, 1 osa sitruunamehua, sitten sekaan inkivääriä, chiliä ja suunmukaisesti sokeria. Tätä keittelin miedolla lämmöllä n. 10-15 minuuttia.

Tää on mielenkiintoinen projekti. Täydellisen dumplingin tavoittelu. Tai jos ei täydellistä niin edes jumalainen. Mä luulen, että meillä tullaan lähiaikoina syömään dumplingeja kyllästymiseen asti. Koska mun nyt vaan pitää päästä täydellisen taikinan äärelle. Ja keksiä, mistä mä sen rapeuden saan niin, että se sopii just tasan tähän.

Tämä on se, mistä mä kokkaamisessa tykkään. Se, mistä mä innostun. En saa mitään iloa valmiin reseptin toistamisesta. Mulle ei kertakaikkiaan aukea nautinto siitä, että tekee valmiin reseptin mukaan. Silloinhan se kaikki, se makumaailma ja rakenteet ja muu, ne on jonkun toisen luomaa. Mä haluan tehdä itse. Haluan, että kun ruoka onnistuu, mä voin sanoa, että tää on mun annos.

Valkosipulivoilla täytetyt kanankoivet

Mökillä. Mökillä teen ruokaa pääasiassa savustamalla ja tänäänkin oli tarkoitus kertoa teille savustettujen kanankoipien ihanuudesta. Suhteellisen rapsakka tuuli kuitenkin aiheutti suunnitelmiin muutoksen, ei tällä tuulella arvaa savupönttöön tulia laittaa.Siitä sitten pikapikaa plan B, tarkastetaan mitä kaapeista löytyy ja sieltähän löytyi ainekset valkosipulivoilla täytettyihin kanankoipiin kasvispedillä.

Kuva ei tee ollenkaan oikeutta tälle herkulle. Tein maustevoin, johon tuli n. 75 g voita, kaksi yksikyntistä valkosipulia silputtuna, mustapippuria, paprikajauhetta ja cayennepippuria. Jääkaapissa oli eiliseltä muutama peruna, niiden lisäksi keitin porkkanaa ja kukkakaalia. Lisäksi löytyi reilu rasiallinen kirsikkatomaatteja.Paprika sopisi tähän erinomaisesti, jos sattuu olemaan. Laitoin kasvikset ison  uunivuoan pohjalle, ripottelin päälle mustapippuria, suolaa ja paprikajauhetta. Tein kanankoipiin viillot ja laitoin sisälle valkosipulivoita. Laitoin voita myös nahan alle ja hieroin sitä vielä pintaankin. Koko komeus sai olla uunissa hieman toista tuntia n. 200 asteessa niin, että nahasta tuli mukavan rapsakka. Itse en kanan nahasta niin välitä, mutta puolisolle maistui rapea, valkosipulinen kanannahka. Kasvikset olivat hautuneet ihanan valkosipulisiksi ja liemi oli suorastaan pakko saada tuulensuojaan paahdetun leivän avulla.

Ihanasti tuossa toimisi myös riisipeti. Kasviksia ja riisiä. Valkosipulivoinen liemi imeytyisi ihanasti riisiin... Joo. Kyllä, kiitos. Kokeiluun.

Ravintola Vaakku

Kotkan edustalla on viehättävä pieni saari. Tai on useitakin, mutta Varissaaressapa on ravintola. Varissaari eli Vaakku on linnakesaari, jonka tehtävänä oli suojata Ruotsinsalmen laivaliikennettä. Linnoitus on rakennettu vuosina 1790-1796 ja se tuhoutui Krimin sodassa vuonna 1855. Saarella on siis paikkansa historiankirjoissa.

Nykyään saari palvelee kesää viettäviä ihmisiä. Vaakkuun pääsee tuurilla. Ei, Kotkassa ei ole vesibusseja vaan Kotkassa on tuurit. Vaakun tuuri lähtee Sapokasta, ravintola Tulikukon edustalta. Tänä kesänä sinne on päässyt tasatunnein ja vielä on kesää jäljellä. Tuurikuljetus maksaa aikuisilta 8 €, lapsilta 4 €, matka kestää vain noin kymmenen minuuttia. Saaressa on pieni uimaranta, grillauspaikka ja suppilautojen vuokrausta. Kuitenkin ehkä hienointa saaressa on upeat maisemat. Piknikille voi vetäytyä rantakallioille ihailemaan maisemien kauneutta.

Ravintolastahan mun kuitenkin piti kirjoittaa. Saaressa palvelee asiakkaita ravintola Vaakku. Puitteet ravintolalle ovat kauniit, sitä ei käy kieltäminen. 

Tänä kesänä olen päätynyt ravintolan asiakkaaksi kolme kertaa. Ensimmäinen kerta oli työporukalla. Tuolloin otin alkuruoaksi valkosipulissa tiristettyjä kampasimpukoita ja tiikerirapuja. Kampasimpukat oli hieman ylikypsät, mutta eipä niiden paistaminen aina mene kuin strömsössä, jos haluaa rapean pinnan ja juuri sopivan kypsän simpukan. Pinta kuitenkin oli kivan rapsakka ja annos mauka. Pääruoaksi otin tuolloin Roslundin burgerin. Pihvin kypsyyden voi valita ja otin medium miinuksen. Mediumina se pöytään tuotiin, mutta harvoin ravintolassa saakaan haluamansa kypsyisen pihvin. Edelleen oltiin positiivisen puolella, etenkin kun bataattiranskalaiset oli tosi hyviä. Tästä ihastuneena tultiin kaveriporukalla syömään hieman myöhemmin. 

Noh, alkuruoat syötiin tuolloin rannassa, oltiin tuotu omat eväät. Pääruoalle mentiin ravintolaan ja kylläpä vähän nolotti kun olin tuota ravintolaa kehunut. Burgerilla mentiin taas ja ei tainnut yhdelläkään syöjistä olla pihvin kypsyys kohdillaan. Mun läpikypsä (ja palaneella sämpylällä varustettu) burgeri päätyi takaisin keittiöön ja kas, heilläpä ei ollutkaan enää tarvikkeita samaan. Siispä otin Vaakun oman Pulled Pork-burgerin. Fail... Kun olin juuri monena päivänä saaressa itse huolella savustellut kassleria ja keitellyt sille colasoosia, niin vetinen ja mauton liha ciabattan välissä ei paljon lämmittänyt. Eikä myöskään lötköiksi "paahdetut" perunat. 

No, sen verran jäi kiusaamaan, että päätin kokeilla kolmannen kerran. Ja vaikka listalla on vaikka ja mitä, myös oikein kivan näköisiä pizzoja, niin tämä burgeriasia nyt piti selvittää perusteellisesti. Mukana mulla oli kaksi pikkukriitikkoa. Nyt mentiin hieman helpommalla, eli kaikki kolme tilasi saman kypsyyden, medium miinus. Ja kyllä, sen me saimme. Kaikki kolme! Jospa sitten otetaan se pikkukriitikon näkemys asiasta? "4/5. Pihvin kypsyys hyvä, savupaprikamajoneesi ei hyvää, pihvin suola ja pippuri hukassa. Sä teet äiti pikkusen parempaa." Okei, ei paha, siis. Allekirjoitan pikkukriitikon näkemyksen, paitsi että mulle se majoneesi maistui. Ehkä kuitenkin vaan 3,5 / 5. 

No mikä nyt on lopputulema? Palvelu on aina ystävällistä. Niin tuurissa kuin ravintolassakin. Ravintola mainostaa itseään fun dining-paikkana ja ruokalista lupaa paljon. Jos nyt päätettäisiin, että edellisellä kerralla kokilla oli vaan kertakaikkisen paska päivä, niin mä sanoisin, että mikä jottei. Kuitenkin hintaluokka on sellainen, että se ehkä lupaisi vielä pikkuisen enemmän. Yritys on hyvä, mutta ihan ei mene maaliin asti. Ei huonokaan, ehkä kannattaisi vielä kokeilla jotain muuta kuin tuota hemmetin burgeria? Miljööstä lisäpisteitä roppakaupalla. Meidän poppoo meni vielä rannalle, lapset uimaan ja minä muuten vaan. Kierrettiin saarikin, sen kiertää puolessa tunnissa-tunnissa. Kaikkinensa tehtiin neljän tunnin reissu eikä kertaakaan tullut aika pitkäksi Pisteitä ravintolalle myös koiraystävällisyydestä, eli nelijalkaiset on tervetulleita terassille. Eli ehdottomasti jos Kotkaan tulee reissuun, niin kannattaa Varissaareen poiketa. Joko omilla eväillä tai sitten ravintolaan. Tai vaikka välimalli, ravintolasta saa myös pikkusuolaistakin. 

Tuhannen tuskan kahvila

Tässä on jo viikko tehty töitä, mutta palataanpa viikon taakse. Viimeisinä lomapäivinä kierreltiin lapsen kanssa lähiseutuja, sunnuntaina suuntana oli Loviisa. Kaupunki, jonka olen aina mieltänyt tunkkaiseksi, kuolevaksi pikkukaupungiksi. Nyt kuitenkin saatiin paikallisopas matkaan ja nähtiinkin Loviisasta ihan toisenlainen puoli. Ensimmäiseksi meidät vietiin Tuhannen tuskan kahvilaan.

Meillä oli pieni koiranpentunen mukana, joten terassi oli ehdoton edellytys kahvilalle. Sellainen tästä kahvilasta löytyikin. Ihana tallinpiha, jossa oli upea kukkaloisto ja veistoksia siellä täällä. Kaunista, kertakaikkiaan kaunista.

Konsepti oli vähän jännä. Ehkä sisällä olisi ollut listakin, mutta me (paikallisoppaan kerrottua, että näin kuuluu tehdä) istuttiin pöytään ja odotettiin tarjoilijaa. Tilasimme juomiksi kahvia, jääteetä ja vettä. Kahvia tuotiin pöytään kannullinen. Pieni, sievä kannullinen. Jos joku ikinä on miettinyt, että missä ihan oikeasti on käyttöä niille pienen pienille posliinikupeille, joille ei ikinä ole käyttöä, niin minäpä kerron. Niistä tarjoillaan kahvia kertakaikkisen upeassa kahvilassa vanhassa rakennuksessa, jonka historiaan kuuluu myös salakapakkana toimiminen. Maitonekkaa myöten kaikki oli niin kaunista. Aivan kuin nukkekodin kahvikutsut.

Me valitsimme makeita herkkuja, mutta kuulemani mukaan kahvilassa on tarjolla myös sunkkia eli suolaista munkkia. Me valitsimme voisilmäpullaa, sitruuna-rahkakakkua, mustikkaruukun ja raparperipiirakkaa. Kaikki olivat todella herkullisia ja erityisesti mustikkaruukku oli kuin pieni taideteos. Hintaluokka oli mielestäni kohtuullinen. Makeat herkut neljälle hengelle ja kahvi kahdelle sekä jäätee oli yhteensä n. 24 €. 

Uskokaa pois, ihmiset. Jo pelkästään tämä kahvila on hyvä syy poiketa moottoritieltä Loviisaan. Voi itku.

Kahvin jälkeen suunnattiin Laivasillalle, jossa oli varmasti keskimääräistä enemmän väkeä Small Ships Racen vuoksi. Siellä kuitenkin oli se kaiken alku. Eli syy, miksi valitsin Loviisan. Karamaloo, ihana pieni kauppa, jossa myydään afrikkalaisia mekkoja, tunikoja ja koruja.

Laivasillan jälkeen tie vei vielä Bongan linnaan, josta osa toimii Riitta Nelimarkan galleriana. Tämä se oli varsinainen hyvän mielen paikka. Väriä, paljon väriä. En osaa edes kuvailla tätä värin paljoutta. Bongan linna on kuitenkin ehdottomasti käymisen arvoinen paikka Loviisassa.

Katsokaa nyt. Kyllä murheet kaikkoaa.

Loviisassa on myös liuta pieniä sisustuskauppoja ja kauniita vanhoja taloja. Tuollahan saisi aikaa kulumaan paljonkin ihan vain kiertelemällä pikku putiikkeja. Kuitenkin jos miettii, pysähtyäkö Loviisaan niin sanoisin, että kyllä, pysähtykää. Parin-kolmen tunnin pysähdys riittää hyvin herkutteluhetkeen Tuhannen tuskan kahvilassa ja väriloiston ihmettelyyn Bongan linnassa.

Helpompi versio pizzasta: Flammkuchen

Tutustuin tähän herkkuun tovi sitten Tallinnassa. Ihan heti ensipuraisusta tuli fiilis, että tätä täytyy tehdä. Pian. Tänään sitten tuli se pian. Googlettelin suuntaa-antavia ohjeita ja tulin siihen tulokseen, että n. pariin desiin vettä vaivataan sekaan sopivasti vehnäjauhoja, loraus öljyä ja pikkuisen suolaa. Sopivasti eli niin, että taikinasta tulee sellaista pizzataikinan paksuista. Pizzan tekohan tuntuu olevan nykyään suunnilleen salatiedettä ja vaatii hyvää ennakointia pitkine jääkaappikohotuksineen, mutta tämäpä ei. Taikina vaivataan, se jätetään lepäämään siksi aikaa, että uuni kuumenee ja täytteet valmistellaan. Ja siinäkään ei kauaa nokka tuhise.

Mä tein nyt kolmella eri täytteellä: pepperoni-oliivi, sipuli-valkosipuliruoho ja jättirapu-chili. Kahteen ensimmäiseen ei juuri valmistelua tarvittu silppuamista lukuunottamatta. Jättiravut paistoin pannulla valkosipulin ja tuoreen chilin kanssa. Talteen otin ravut ja chilin, ravut vielä silppusin pienemmiksi. Pizzan tomaattikastikkeen sijaan flammkuchen sivellään ranskankermalla tai vaikka smetanalla, mitä nyt sattuu olemaan. Täytteitä ei laiteta suomalaisen pizzan tyyliin kilokaupalla vaan melko maltillisesti.

No, kun taikina on vaivattu, laitetaan uuni kuumenemaan 250-275 asteeseen. Mulla on uunissa pizzatoiminto, whatever it means, mutta käytin sitä. Pellit kuumennetaan uunin lämmetessä. Kun täytteet on valmisteltu, taikinasta leivotaan pellille sellaisia... noh, mulla nyt tuli tällaisia pitkulaisia pizzapohjan tapaisia. Nämä sai melkein näppärimmin tehtyä kun suoraan leivinpaperille jauhoisilla käsillä venytteli ja pikkuisen kaulimella auttoi. Tästä taikinasta tuli neljä pitkulaista liekkipiirasta eli kahdelle pellille. Ohueksi kaulitut piiraat sivellään ranskankermalla ja sitten päälle täytteet. Uunaus (lapseni keksimä sana, eikö vaan olekin nerokas) n. 5-7 minuuttia. Reunat saa ruskistua ihanan rapeiksi.

Itse tein nyt niin, että ripottelin valkosipuliruohon vasta uunatun piirakan päälle, maustoin tämän myös mustapippurilla. Rapupiirakka sen sijaan sai päälleen vielä ripauksen chili-vanilijasuolaa, joka teki tästä makuyhdistelmästä täydellisyyttä hipovan. Aivan kertakaikkisen hyvää! Omaan makuuni tämä oli se, joka toimi, toimi ja vielä kerran toimi. Sipulipiiraskin oli hyvää, mutta selvästi vaisumpaa. Pepperoni-oliivipiiraita tein kaksi enkä kyllä päässyt itse edes maistamaan. Mutta ilmeisesti oli kelvollista, koska lapsi pyysi tätä lajia huomenna lisää. Juomana oli jääkylmä riesling, joka täydensi makumaailmaa ihanasti, vaikka en yleensä valkoviinien ystävä olekaan. No, ehkä me tosiaan tehdään tätä huomennakin. Taidan maustaa yhden venäläisittäin suolakurkulla ja hunajalla...

Kengurua sous vide

Täytin tuossa vuosia ja mulla oli vain yksi synttäritoive: saan kokata ihan rauhassa. Tarkoitus oli tehdä kolme ruokalajia, mutta lapsonen halusikin tehdä jälkkäriksi kakun. Siksi mulle jäi vain kaksi lajia tehtäväksi. Nyt keskitytään niistä pääruokaan eli kenguruun. Ostin siis pakastettua kengurun ulkofilettä tietämättä yhtään, mitä sille pitää tehdä. Kovasti googlettelin ja kiva, yksi ohje sanoi sisälämpötilaksi 65, toinen taas käski kypsentämään naudanlihan tapaan. Mä päätin noudattaa jälkimmäistä ohjetta. 

Päätin noudattaa jälkimmäistä ohjetta ihan jo sen vuoksi, että samassa annoksessa oli myös naudan ulkofilettä.  Laitoin kengurun ulkofileet yhteen pussiin ja naudan fileepihvit toiseen pussiin, sous videen 55 astetta ja pari tuntia kypsennystä. Sen jälkeen leikkasin lihat annospaloiksi. Paistoin ensin pannulla valkosipulia ja timjamia antamaan paistoöljyyn makua, sitten lihaan pannulla nopeasti väri pintaan, suola, pippuri ja tarjolle. Tämäpäs oli helppoa. Ja oikeasti olikin. Mun makuun sekä kenguru että nauta olisi saaneet olla aavistuksen (tai aika isonkin vainun verran) raaempia, mutta huolimatta kypsyydestä kenguru oli ihanan mehevää. Hieman riistaisa maku, ei kuitenkaan kovin voimakas. Lihana selvästi mehukkaampi kuin naudan ulkofile. Ja terkut taas Kotkan Pasaatin Alkoon, valitsemanne kenguruviini toimi erinomaisesti! 

Lisukkeina oli sitten hieman toisenlaisia valkosipuliperunoita. Keitin ensin uudet perunat, laitoin ne vuokaan viipaloidun sipulin ja valkosipulin kanssa. Suolaa, pippuria ja voita päälle ja haarukan kanssa kevyt muussaus. Tämä setti miedolle lämmölle uuniin n. tunniksi. Olipas hyvää. Olisin laittanut smetanaakin jos olisi ollut. Ei kovin kevyttä, mutta herkullista. 

Sitten oli vielä kasvislisuke. Tiedättekö sellaisen ihanan vihreän tuorevihanneskeon, joka kaikissa kokkiohjelmissa vaan käytetään kivasti pannulla ja sitten se on ihan jumalaisen hyvää ja taivaallista? Sellaista tavoittelin. Silppusin ison kasan lehtikaalia, otin paketin babypinaattia, silputtua valkosipulia ja ihan hurjan määrän persiljaa. Vierastan persiljan käyttöä. Lääkäri peittää virheensä mullalla ja kokki persiljalla, vai miten se nyt menikään... Nyt kuitenkin olin jotain reseptiä lukiessani nähnyt persiljaa laitettavan ihan järkyttävän määrän tällaiseen paistettavaan vihreään asiaan, joten minä kanssa. Kiva kiva, laitoin vihreän kasan pannulle voiköntin kanssa ja se vaan tursuili yli äyräiden. Lopulta tuloksena kuitenkin oli, suolan ja pippurin jälkeen, vallan maltillinen määrä vihreää lisuketta. Ei se nyt uusia maailmoja avannut, taivaan portit eivät auenneet eikä yksisarvisia laukannut pihapiirissä, mutta oli se vallan hyvää kuitenkin lihan ja punaviinikastikkeen kanssa. 

Mikäs näitä oli nautiskellessa auringonpaisteessa, hyvässä seurassa.